Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu
Klassikkoäänestyksen voittaja on luettu.
Haluaisin sanoa, että Helvi Hämäläisen jo vuonna 1927 kirjoittama, mutta silloin liian uskaliaana hyllytetty ensimmäinen proosateos Kaunis sielu on upea lukukokemus, joka täydentää Hämäläisen kirjailijakuvaa ainutlaatuisuudellaan. En vain ole lukenut Hämäläiseltä mitään muuta, vaikka toki jotain ylimalkaista hänen teoksistaan tiedänkin. Eikä lukukokemuskaan ollut ainakaan ainutlaatuisen mukava – kiinnostava kyllä, ja omalla tavallaan kiehtova, paikoin oudon lumoavakin.
Takakannen mukaan Kaunis sielu ei ylittänyt julkaisukynnystä, koska se oli liian rohkea: teos kertoo ystäväänsä eroottisesti ihastuneesta naisesta. Minun päähuomioni vei kuitenkin aluksi se, että naisella on myös miesystävä. En kuitenkaan osannut odottaa, että miesystävä on naimisissa oleva perheenisä ja nainen halua tappaa hänet! Naisten eroottinen ystävyys taas ei tullut ilmi ainakaan nykylukijaa järkyttävästi, eikä oikein muutenkaan. Sen sijaan melkein hätkähdin sitä, että heti aluksi nainen sanoo turvautuneensa eläimiin ja osoittaa niille arkailematta hyvyyttä. Eihän se välttämättä tarkoita mitään sen kummempaa – mutta murhien, eläimien ja ystävän kauniiden olkapäiden lisäksi kirjassa puhuttiin myös mm. pirujen kuvittelusta ja sikiönlähdettämisestä. Voisin kuvitella, ettei naisystävyys ole aikoinaan ollut käsikirjoituksen ainoa kustannusväkeä mietityttänyt asia.
Tätä lukijaa askarruttivat myös teokset rakenne ja tyyli.
Kauttaaltaan minämuodossa oleva kirja koostuu lyhyistä, numeroduista kappaleista. Ensin luulin seuraavani päiväkirjaa, mutta lopulta… en tiedä, tästä teoksesta oli vaikea saada tolkkua. Joka tapauksessa kirja koostuu vyörytyksestä, joka on kiihkeää puhetta, vuoroin suoraa ja paikoin taas harhaista, välillä kuin runoa. Esimerkiksi:
Tuota kosteaa, vaaleata, suurta suudelmaa en unohda, mutta kuitenkin hänet tapan. Olen murheissani, sanomattoman murheissani, nuo nöyrät harmaankalpeat kasvot tapan. Monesti olen nähnyt ne lehtien suhistessa ja välkkyessä, kumartuneina puoleeni.
Pitäisi varmaan tutustua Hämäläisen runoihin, sillä kirjassa sanotaan Kauniin sielun muistuttavan Hämäläisen lyriikkaa. Siinä viitataan myös Hämäläisen elämäkertaan, jossa hän muistelee esikoiskäsikirjoitustaan ja sanoo olleensa kirjoittamisen aikaan esteettisen maailmankatsomuksen vanki. ”…synkässä kellarihuoneessa minä koin hurmautuneita runoelämyksiä ja kirjoitin kauneudesta ja hyvyydestä.”
***
Valitan. Kaunis sielu oli sen verran erikoinen lukukokemus, etten ainakaan kertalukemalta osaa kertoa siitä tämän tarkemmin. Olisi kuitenkin kiinnostavaa kuulla muiden kokemuksia. Onko kukaa lukenut juuri tätä kirjaa? Tai mitä muuta suosittelette Hämäläiseltä?
Tekstinäyte, s. 96:
Puun hienot lehvät ovat täynnä kastetta, harmaata, hienoa, tuuli roiskuttelee sitä veteen, riehakas olo täyttää mieleni.
Saan päähäni tuoda jonkin taiteellisista, huoneessa istuvista, kirjallisuutta rakastavista piruistani kadulle. Metsikössä ne ehkä menestyisivät, koska ovat karvaisia, näyttäisivät satyyreilta. Mutta pannapa yksi niistä kävelemään täällä sateisella asfalttikäytävällä, pahansuopien, porsliinilasistem lyhtyjen kiiltäessä – –
Helvi Hämäläinen: Kaunis sielu. Wsoy, 2001
