Kirja-arvonnan voittaja ja K-blogin kesäkirjavinkit

kesakirjat.jpg

 

Ensin arpajaisasiaa. Kiitos kaikille, jotka osallistuitte Rolf Dobellin Selkeän ajattelun taidon arvontaan. Onnettarena toimi mieheni, ja arpaonni suosi nimimerkkiä Tiiti66. Onnea – lähetän sinulle pian meiliä!

 

Sitten kesäkirjavinkkeihin.

 

Yllä oleva kuva havainnollistaa jokavuotista ilmiötä. En usko, että kesä ja loma tulevat ilman kesäkirjalistausta, vaikka usein päädynkin lukemaan kesällä lopulta jotain aivan muuta – nytkin jätin pinosta pois muutaman kirjan, jotka tiedän lukevani lähiaikoina.

Joka tapauksessa, listallani on näin erilaisia kirjoja, koska kesällä kannattaa mielestäni lukea tai ainakin suunnitella lukevansa:

Klassikkoja. Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla on ollut lukusuunnitelmissani jo useana kesänä, mutta nyt vasta sain hankittua kirjan. Ingmar Bergmanin Fannyn ja Alexanderin oletan olevan erinomainen, jos se on yhtään niin taidokas kuin Kohtauksia eräästä avioliitosta. Aiempina kesinä olen lukenut erityisesti ohuita ranskalaisklassikkoja, Francoise Sagania, Albert Camusta ja Marguarite Durasta.

Taattua kotimaista. Minulle sitä edustaa joka kesä Tove Jansson, jolta tällä kertaa kuvittelen lukevani novellikokoelman Viesti. Kotimaisosastolta löytyvät myös Olli Jalosen Poikakirja, Helvi Hämäläisen Kaunis sielu sekä tämän vuoden kirjoina Kalevalasta ammentava Seija Vilénin Pohjanakka ja Emmi Itärannan kehuttu Teemestarin kirja. Saa nähdä, miten sen kanssa käy, kirja kun on scifiä. Mutta kesällä kannattaa myös lukea jotain tavanomaisesta poikkeavaa.

Kiinnostavia ulkomaisia. Tämä kategoria on muotoutunut vähän sen mukaan, mitä olen sattunut kevään aikana käsiini haalimaan. Haruki Murakamin Sputnik rakastettuni on kiehtonut minua siitä lähtien kun kirjasta kuulin, ihan vain hassun nimensä takia. Joyce Carol Oatesin Blondi on niin suuresti kehuttu, että kai se pitäisi joskus lukea. (Ainakin se kannatti mielestäni ostaa Suomalaisen kirjakaupan 3 pokkaria 12 eurolla -tarjouksesta; ostin myös Poikakirjan ja eilen ylistämäni Markus Nummen Karkkipäivän). Daniyal Mueenuddinin Hunajaa ja tomua on nyky-Pakistaniin sijoittuva novellikokoelma ja tämän kevään uutuuksia. Tänä vuonna ovat ilmestyneet myös Victoria Hislopin kreikkalaisen suvun tarinan kertova Saari ja Annica Wennströmin Lapinkylä, jota harkitsen mukaan mahdolliselle Lapin-reissulle.

Tietokirjoja. Niitäkin on kiinnostava lukea, kun on aikaa ja mieli on levännyt. En ole lukenut itse Kaari Utrion Eevan tyttäriä, mutta suosittelen sitä jo siksi, että se on mielestäni myös klassikko ja ainakin aikoinaan uraa uurtava teos aihepiirissään. Eino Leinon Kirjailijoiden Helsingistä olen intoillut jo aiemmin moneen kertaan.

Nostalgisia kirjoja eli kirjoja omasta lapsuudesta ja nuoruudesta tai muita tunnettuja lasten- tai ”kaikenikäisten” kirjoja. Minä en saanut lapsena koskaan luettua Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjaa, mutta nyt aion yrittää kahden teoksen voimin. Hankin ko. tarinan sarjakuvana jo viime vuoden puolella, ja kun antikassa tuli nyt vastaan itsensä Tove Janssonin kuvittama ihmemaaseikkailu, olihan se pakko napata Jansson-kokoelmiini. Saa nähdä, miten käy itse tarinan kanssa… (Toinen ”kaikkien lukema” kirja. josta en koskaan pitänyt ja jota en koskaan saanut lapsena luettua, on Kaislikossa suhisee).

Kesällä voi tulla myös halu – ja tilaisuus – kadota kirjamaailmaan. Muistan itse kadonneeni ainakin Carol Shieldsin, Siri Hustvedtin, Anni Swannin ja L. M. Montgomeryn kirjoihin kesälomien aikana. Viime kesänä luin Eeva Kilven runokokoelman Perhonen ylittää tien ja siitä heräsi uudenlainen runokiinnostus ja jopa orastava halu kirjoittaa itse runoja.

Vanhan blogini puolella on erillinen välilehti kesäisistä kirjoista. Jos kiinnostaaa, kurkkaa tänne. Olen näemmä myös tägittänyt vanhaan blogiin peräti kahdeksan postausta avainsanalla ”kesäkirja”. Avainsanan alta näyttää tulevan kirja-arvioita ja sekavaa löpinääkin, mutta myös useita kirjalistoja. Ne löytyvät täältä.

 

Oletko tehnyt kesäkirjasuunnitelmia? Mitä aiot lukea? Mitä suosittelet muille? 

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Markus Nummi: Karkkipäivä

83402490037017918-karkkipaiva.jpg

 

Viiltävä. Jos minun pitäisi kiteyttää Markus Nummen Finlandia-ehdokasromaani Karkkipäivä yhteen sanaan, se olisi viiltävä. Romaanin tarina on viiltävän kauhea, ja romaani on viiltävän hyvä. 

Jokin aika sitten kirjoitin, etten yleensä hempeile. Yleensä minua ei myöskään kuvota eikä hikoiluta kirjaa lukiessani, mutta Karkkipäivä oli fyysinenkin kokemus. Jo alussa se toimi kuin liian suuri karkkipussi: pakko ahmia, vaikka on paha olo, ja tietää, että lopuksi on vielä kauheampi. Kirjan lopun luin sormet ja varpaan kylmässä hiessä, niin kauhistunut ja vaikuttunut olin.

Karkkipäivä on ollut sitten Finlandia-ehdokkuutensa niin paljon esillä, että riittänee, kun kerron sen kertovan onnettomista lapsista ja aikuisista, sosiaalityöntekijöiden työstä, hieman kirjailijankin työstä. Karkkipäivä kurkistaa perhetragedia- ja yhteiskunnan pahoinvointiuutisten taakse määrätietoisesti mutta osoittelematta, taitavan koskettavasti ja järkyttävästi. 

Kirsin kirjanurkassa oli juuri viikolla keskustelua siitä, pitääkö (dekkari)kirjan olla todenmukainen. Kommentoin, että minulle kirjan kuin kirjan pitää olla totta omassa maailmassaan, ärsyynnyn epäuskottavuuden tunnusta joka genressä. Nyt haluaisin lisätä, että jotkut kirjat tuntuvat lukiessa niin todelta ja niin tärkeiltä, että on lopulta sama, onko tarina totta. Karkkipäivä on hyvin todenmukainen ja paha oloni syntyikin pitkälti siitä, että ajattelin koko ajan, että tämä voisi olla totta. Ja tavallaan onkin, valitettavasti. 

Karkkipäivän jälkeen tunnen surua etenkin kaltoinkohdeltujen lasten puolesta ja vihaa aikuisten typeryyden takia. Tunnen myös suurta kunnioitusta sosiaalialan työntekijöitä kohtaan. Minussa ei olisi voimaa eikä herkkyyttä toisten ongelmien ratkomiseen. 

Tunnen kunnioitusta myös Nummen kaltaisia kirjailijoita kohtaan. Niin kauan kuin näin tehokkaita romaaneja ilmestyy, kirjoilla on muukin tehtävä kuin viihdyttää lukijaa ja osoittaa, miten monipuolisesti kieltä voi käyttää, vaikka nekin ovat tärkeitä tehtäviä. Nummen teosta ei voi sanoa millään muotoa miellyttäväksi, mutta häikäiseväksi kyllä: teos on erittäin harkittu ja onnistunut myös kirjallisesti.

Harvoin tulee vastaan kirja, joka on niin kauhea, ettei sitä voi suositella kenellekään mutta juuri siksi kaikkien pitäisi lukea se. Karkkipäivä on yksi näistä merkittävistä kirjoista.

***

Lopuksi hajamiete:

Aloin lukiessani ajatella, että ehkä juuri siksi en erityisemmin pidä jännitys- ja kauhukirjoista, että kun maailmassa on oikeaa pahuutta ja epäkohtia, joihin voi tarttua kirjallisuuden keinoin, pitääkö niitä varta vasten kehitellä lisää, ja vielä viihdyttävässä tarkoituksessa? Samasta syystä taidan olla realismin ystäväkin: kun tässä meidän maailmassamme on jo aineksia epätodellisiltakin kuulostaviin kertomuksiin niin hyvässä kuin pahassa, pitääkö keksiä lisäkummallisuuksia? Ainakin kannattaa sitten kirjoittaa hyvin. Minusta hyvä kirja avaa uusia ovia joko maailmaan tai kieleen, parhaimmassa tapauksessa molempiin.

 

Karkkipäivä, tekstinäyte s. 116:

Poika ei ollut enää sohvalla. Ei kyllä DVD-hyllykön edessäkään.

Miten voi olla huomaamatta huoneessa seisovaa ihmistä, vaikka ihminen pieni olisikin?

Siinähän poika seisoi ikkunan vieressä, aivan näkyvillä ja katsoi ulos. Hievahtamattomana. 

 

Markus Nummi: Karkkipäivä. Otava, 2010. Kansi: Päivi Puustinen

Kustantamon kirjaesittely

Kulttuuri Kirjat Työ Uutiset ja yhteiskunta