Kuulin ohimennen keski-ikäisen naisen sanovan toiselle: ”Muumeja katsoessa huomaa kyllä, millaisessa psyykkisessä tilassa Tove Jansson on milloinkin ollut.” Päälle hihitystä.

Minua ei hihityttänyt. Ensinnäkin muumeja luetaan, ei katsota. Ja toiseksi, Toven psyykkisessä tilassa ei ole varmasti koskaan ollut muuta kuin ihailtavaa ja opiksi opittavaa.

Repliikki palautti mieleeni muitakin korvaan särähtäneitä juttuja vuosien varrelta:

”En koskaan lue mitään vapaaehtoisesti.”

”Kaunokirjallisuuden lukeminen on ajan haaskaamista.”

”No onhan Shieldsiä lukiessa sellainen olo, että miten mä luen tällaista kirjaa.”

Jotkut asiat eivät ole lukutoukan mieleen, mutta ne jäävät sinne ikuisiksi ajoiksi. Koska ainakin tämä lukutoukka on kuitenkin nössö, hän ei uskalla puuttua vääriin kirja- ja lukemismielipiteisiin muuten kuin avautumalla blogissaan. Juuri samana päivänä kun olin kiihtynyt Tove-kommentista ja muistanut sitten kaikki muutkin väärät kirjamielipiteet, kuulin teinitytön sanovan toiselle: ”No se on sellainen tyypillinen, että osaa kyllä lukea ja kirjoittaa, mutta ei puhua.”

Onneksi sentään molempia, sillä kirjoittamalla voi avartaa lukemista ja saada tukea omalle kannalleen. Vitamiinikin juuri kirjoitti, ettei ymmärrä ihmisiä jotka eivät lue, ja minä heti ymmärsin häntä.

Ajattelin kirjoittaa tällaisen nopean jutun lauantai-illan ratoksi ja linkittää sen kategoriaan ”höpsöä”, mutta ehkä tämän pitäisi olla luokiteltu ”vakavaksi”? Tai ”loukkaavaksi”?