Jäkälät ovat liian mitättömiä herättääkseen suuren yleisön mielenkiinnon, joten enemmän arvonantoa olisin saanut osakseni, jos en olisi ryhtynyt tutkijaksi, vaan olisin työskennellyt lääkärinä. (s. 29)

Kun aloitin Kristina Carlsonin viime syksynä Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneen William N. päiväkirjan, minua alkoi hymyilyttää jo alkusivuilla, kahdesta syystä.

Ensinnä siksi, että William N.:n tyyli, tunnelma ja hiljainen, välillä ironiseksikin yltävä huumori ilahduttivat minua. Lukeminen tuntui heti hyvältä. Toiseksi, myönnän, minua hihitytti, että 1800-lukulaisen originellin jäkälätutkijan kuvitteellinen päiväkirja voikin saada myhäilemään tyytyväisyydestä. Mistä Carlson on saanut kirjansa idean ja miten se voi minua kiinnostaa?  Tarina sijoittuu kyllä Pariisiin ja jäkälätutkija, William Nylander, oli todellinen hahmo, mutta – eriskummallista.

Yhtä kaikki: pidin kirjasta siis alusta alkaen. Se oli kaikkiaan kiinnostava ja rauhoittava. Pidin siitäkin, että heti tuntui, että kirjailija pitää tekstistään ja hahmoistaan. 

Kuulin Helsingin Kirjamessuilla, kuinka Kristina Carlsonilta kysyttiin, onko kirjan päähenkilö ja minäkertoja, päiväkirjan kirjoittaja William N. onnellinen. On, sanoi Carlson. Olen samaa mieltä. Kummallinen introvertti tiedemies on hyvin yksinäinen ja väärinymmärretty, onnetonkin muttei katkera, sairas muttei epätoivoinen. Päiväkirjamerkinnät huvittivat ja koskettivat:

26.12.1897 Joulu + sunnuntai = porvarillisen talven seisaus, kun kristallikruunut hohtavat, pöydillä on valkoiset liinat, hopeat ja posliinit, kristallit, tarjotaan ostereita, lihalientä,  – – Oksetus, ähky, vatsakatarri, kihti ja sydänhalvaus! – – Syökää, juokaa pikkuporvarit, älkää katsoko ikkunasta ulos! Rikkaiden rikkaus paistaa ikkunoista, mutta älkää köyhät katsoko sisään. (kirjoitettu ranskaksi) (s. 23)

26.11.1898 Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin. (s. 88)

William N. ei todellakaan ole hahmo, johon haluaisin tutustua, mutta Carlson kuvaa häntä mainiosti, rakkaudellakin.

Selkeäjuonisten tarinoiden ystävälle en voi kuitenkaan tätä kirjaa suositella. Kirjassa ei nimittäin tapahdu juuri mitään. Aluksi William N. kuvailee mennyttä ja etenkin senhetkistä elämäänsä, tekee havaintoja aikalaisistaan ja Pariisin tapakulttuurista. Vaikka mies kertoo olevansa oikea nälkäkurki – 185 senttiä ja 62 kiloa – kirjassa puhutaan aluksi paljon ruoasta ja juomasta, lopuksi sairausoireista. Ja sitten William N. kuolee, vailla tieteellistä läpimurtoa, ilman omaisia. Siinäpä se, kirjan lukee nopeasti.

Olen kuullut joidenkin luonnehtivan William N.:ää välityöksi. Minusta kirja oli ansiokas, mutta ymmärrän, mihin luonnehdinnat perustuvat: ainakin siihen, ettei tämä ole yhtä persoonallinen teos kuin Carlsonin  Herra Darwinin puutarhuri, vaikka kirjoissa on paljon samaakin. Darwinissa oli alusta asti erikoinen kielen rytmi ja tunnelma sekä enemmän miljöökuvausta ja henkilöhahmoja kuin Williamissa. Erityisesti mieleeni on jäänyt, että vaikka pidin Darwinista kovasti, tuntui, että ymmärsin siitä vain osan. Kuitenkin se oli niin hyvin kirjoitettu, että vaikka teksti ikään kuin pakeni, minulle jäi kunnioitus sitä kohtaan: olipa merkillistä ja mestarillista. William N. on hyvä, mutta paljon selkeämpi ja yksiselitteisempi. Luulen, että olen omaksunut sen kertaheitolla: hyvä kirja, mutta tuskin palaan siihen.

Sujautan William N. päiväkirjan silti mielelläni kirjahyllyyni. Kristina Carlsonin kirjat hymyilyttävät minua esineinäkin: pieniä, helposti lähestyttäviä, taiteellisia – ja mitkä kannet!

Kristina Carlson: William N. päiväkirja. Otava, 2011. 

Kustantajan kirjaesittelyt: William N. päiväkirja ja Herra Darwinin puutarhuri