Miina Supinen – kirjoittamista opettava kirjailija

miinasupinen.jpg

 

”Jokainen ihminen on luova, eikä kirjoittamiseen tarvitse pyytää lupaa keneltäkään.”

Kirjailijalla, luovan kirjoittamisen opettajalla Miina Supisella on kannustava viesti kaikille kirjoittamisen opiskelijoille ja ylipäätään kirjoittamisesta haaveileville. ”Kirjoituskursseilta saa tukea ja palautetta, mutta suurin työ tehdään yksin kotona. Silloin on tärkeintä, että laskee riman alas ja antaa itselleen luvan kirjoittaa.”

Harjoituksia ja keskustelua

Miina Supinen ei ollut itse juurikaan opiskellut luovaa kirjoittamista, kun hänen esikoisromaaninsa Liha tottelee kuria julkaistiin. ”Olen taustaltani toimittaja ja aloitin luovan kirjoittamisen vasta aikuisena, pitkälti itsekseni. Ennen esikoiskirjaa takana oli yksi kirjoittamisen viikonloppukurssi, lisäksi kuuluin kirjoittajapiiriin.”

Kirjailijasta tuli kirjoittamisen opettaja, kun Supinen pyydettiin sijaiseksi kirjoituskurssia vetämään. ”Koska en ollut itse ollut kursseilla, ne kiehtoivat minua”, hän muistelee. Opettaminen tuntui heti luontevalta. ”Huomasin, että se sopii minulle, ja sain hyvää palautetta. Nyt opetustöitä olisi tarjolla enemmän kuin voin ottaa vastaan.”

Tällä hetkellä Supinen opettaa Oriveden opiston järjestämässä Vapaassa kirjoittajakoulussa ja Työväen Akatemiassa sekä vetää lyhyempiä kursseja. Vaikka oppilaat ovat taidoiltaan ja tavoitteiltaan erilaisia, keskeisimmät opetusmetodit ovat eri kursseilla samoja.

”Teetän paljon nopeita harjoituksia – aiheena voi olla vaikka dialogi – ja ne puretaan yhdessä. Kursseilla myös keskustellaan paljon kirjoittamisesta, teoriaakin on mukana jonkin verran.”

Supinen sanoo olevansa etuoikeutettu, kun saa opettaa kirjoittamista. ”Parasta tässä työssä on kuulla ja lukea tekstejä, jotka ovat usein ainutlaatuisia, sellaisia, ettei niitä välttämättä koskaan julkaista missään muualla. Harjoitustekstit ovat usein kivoja, rosoisia.”

Hankalinta on, kun pitäisi kommentoida sinänsä moitteetonta mutta ei mitenkään erityistä tekstiä. ”’Ihan kiva’ on kauhea palaute.”

Tyyli on sormenjälki

Miina Supinen tunnetaan hulvattoman adsurdeista ja humoristisista, hyvin omaäänisistä teksteistä. Hänen oma tyylinsä ei kuitenkaan vaikuta opetukseen.

”Taiteeseen liittyy tietty mysteerin alue. Omasta tekstistä ei usein tiedä, mistä se tulee, eikä omaa työtä osaa analysoida.” Myös opiskelijat kirjoittavat omana itsenään eikä miinasupismaisen nokkelasti. ”Tyyli on kuin sormenjälki, jokaisella on omansa.”

Supinen pohtii, että oman kirjoitustavan sijasta opetuksessa saattavat joskus näkyä hänen lukumieltymyksensä. ”Olen kuitenkin aika laaja-alainen lukija.”

Kirjoittamisesta kiinnostuneelle hän suosittelee Julia Cameronin klassikkoteoksia Tie luovuuteen ja Tyhjän paperin nautinto. ”Mutta new age -höpöhöpö ja amerikanmeininki pois suodatettuina”, Supinen naurahtaa.

Kuunnelmista kolumneihin

Opettamisen ohella Miina Supinen ehtii kirjoittaa ja lukeakin. Työn alla on ensimmäinen radiokuunnelma, Ylen tilaama moniosainen sarja. ”Siinä ihmiset lähettävät kysymyksiä kajahtaneelle ammatinvalintapsykologille, jolla on absurdeja käsityksiä eri ammateista.”

Supinen on aloittamassa myös Meidän perhe -lehden kolumnistina ja tekee yhä toimittajan töitäkin.

Luettavana on tällä hetkellä Annelies Verbeken Kalanpelastaja. ”Se on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeää ja vakavaa, vähän kuin nyrjähtänyt chick lit”, Supinen analysoi.

Miina Supisen kirjoista, kursseista ja kuulumisista saa lisää tietoa kirjailijan Sokeripala-blogista.

***
Kuva on otettu Miina Supisen ja Anne Leinosen yhteisen teoksen Rautasydämen julkkareissa elokuussa. Kirjoitin tuolloin vanhaan blogiini jutun Miten Rautasydän syntyi?

Kulttuuri Kirjat Työ

Lionel Shriverkin on ihana

jonnekinpois.jpg

 

Eli Shriver-vouhottajan vouhotusta.

Eilen tunnustin, että Illan tullen -kirjailija Michael Cunningham on minusta ihana. Tänä syksynä olen kuitenkin lukenut ihanampaakin kirjailijaa, nimittäin Lionel Shriveriä. Jos jompikumpi näistä nyt pinnalla olevista kirjailijoista pitää julistaa Virallisesti Ihanaksi, Shriver saa ääneni.

Vietin eilen valtakunnallista lukuhetkeä ystävän kanssa askarrellen, glögiä siemaillen ja Shriveristä vaahdoten. Olemme lukeneet yhdessä Poikani Kevinin ja Syntymäpäivän jälkeen. Minä luin jo uutuuden Jonnekin pois ja ystävä lukee sitä nyt.

Poikani Kevin purkautui taannoin Tallinnan idyllisessä vanhassa kaupungissa päällekkäispuhumisena ja yleisenä vouhotuksena, toivottavasti kovin moni muu kadullakulkija ei ymmärtänyt. Kauheaa, jos saisi niin pahan lapsen! Voiko lapsi olla paha? Se äiti oli paha! Se äiti oli ihana! X:n (yhteinen, hempeilyyn taipuvainen tuttava) pitäisi lukea Kevin! Mä arvasin, mitä siinä käy, mutta en voinut lopettaa lukemista. Onneksi Suomessa ei ole tapahtunut kouluampumisia!

Sittemmin on, enkä voi kuvitella, kuinka hurja lukukokemus Poikani Kevin nyt olisi.

Keviniä useammin puhumme kuitenkin Syntymäpäivän jälkeen -teoksesta. Siinä kulkee rinnakkain kaksi tarinaa, ja päähenkilönaisen tarina muuttuu totaalisesti sen mukaan, kumpaa kertomusta seurataan. Kirjan idea on yksinkertaisesti se, että kumppanin valinta vaikuttaa kaikkeen: uraan ja taloudelliseen tilanteeseen, ruokavalioon ja terveyteen, onneen ja ystävyyteen, naisen minäkuvaan.

Voitte kuvitella, paljonko tästä teemasta on vouhotettu etenkin viinilasillisen ääressä. Pelottavan paljon – mutta on aihekin aika pelottava.

Jonnekin pois on vaikuttava sekin. Minusta Shriver on ihana, koska hän on niin kamala! Uusimmassakaan kirjassa ei tapahtu juuri mitään kivaa, saati onnellista. Ihmiset ovat enimmäkseen ilkeitä tai ainakin tympeitä, heidän elämänkohtalonsa ja kirjan teemat rankkoja. Silti ahmin senkin kirjan niin nopeasti kuin vain saatoin. Lionel Shriver tekee hahmoistaan jotenkin niin kauheita, että he ovat superkiinnostavia. Analysoin ystävälle eilen, että Shriver kirjoittaa realistisesti ja kaunistelematta, siksi hän on niin hyvä. Ystävä piti tätä kaunisteluna. ”Paha kiehtoo aina”, hän julisti.

Niin kai se on.  Mitä sitten kertookaan minusta, että jos pitäisi valita, en lukisi nykiläisgalleristimiehestä jonka hurjin teko on pussata nuorta narkkaripoikaa lankomiehen ominaisuudessa, vaan syöpäsairaasta naisesta, joka ei yritäkään hyväksyä kohtaloaan tai olla mukava mallipotilas. Tai lukisin siitä äidistä, joka (ehkä) inhoaa (välillä) lastaan. Toisaalta jos valitsisin kirjan vain  hienon kielenkäytön kannalta, valitsisin Cunninghamin. Silti tiedän, että hänen kirjansa jäävät minulle mieleen ”vain” hyvänä kirjallisena elämyksenä, kun taas Shriverin kirjat jäävät merkittäviksi lukukokemuksiksi sekä puheen- ja jopa vouhotuksenaiheiksi.

Lopuksi: Mistä kirjasta vouhotit viimeksi? Tai vouhotat kerran toisensa jälkeen?

Kulttuuri Kirjat