Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Evoluutio, tuo sokea kelloseppä, ei sääntele vain yhtä lajia kerrallaan.
Johanna Sinisalo on mielestäni yksi mielenkiintoisimpia kotimaisia nykykirjailijoita. Olen ihaillut häntä aina taitavan, mieleenjäävän – oikeastaan mieleensyöpyvän – Ennen päivänlaskua ei voi -Finlandia-voittajan luettuani. Toinen suursuosikkini on Sinisalon novellikokoelma Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita, ja kaikki muukin Sinisalolta lukemani on ollut kiinnostavaa. Sinisalo kirjoittaa tarkasti ja harkitusti, silti luonnollisesti.
Tämän syksyn uutuus, Enkelten verta, olisi voinut päätyä lukulistalleni muidenkin kirjoittamana, ihan tärkeän aiheensa vuoksi. Kirjaa markkinoitiin maailmanlopun kuvauksena, spekulaationa siitä, mitä voisi tapahtua, jos tulisi pesäautio eli mehiläiset katoaisivat maailmasta. Tiedättehän Albert Einsteinin väitteen, että jos näin kävisi, ihmisillä olisi noin neljä vuotta elinaikaa jäljellä. Emme kuolisi hunajanpuutteeseen, vaan ruoka loppuisi muutenkin. Mehiläiset pölyttävät jopa 40 % maailman viljelykasveista – ja viime aikoina maailmassa on ollut merkkejä pesäautioista.
Tältä taustalta oletin siis saavani käsiini kunnon scifi-dystopian. Oli Enkelten verta sitäkin, mutta se oli myös kertomus sukupolvista, miehistä ja miesten yksinäisyydestä, surusta ja kuoleman kohtaamisesta. Toisaalta se kertoo lihan tehotuotannosta, eläinaktivismista, blogimaailmastakin, globalisaatiosta. Kirja oli siis monipuolisempi kuin oletin. Se ei ollut ehkä niin hurja kuin luulin, ei ehkä yhtä mukaansa imaisevakaan eikä varsinkaan mitenkään rakastettava, mutta paljon koskettavampi kuin arvelin. Tärkeä kirja. Se monipuolisuudesta johtuen en oikein tiedä, kenelle kirjaa suosittelisin – ja toisaalta juuri siksi suosittelisin sitä ihan kaikille.
Ystävä valitti, että Helsingin kirjamessuilla Sinisaloa haastateltiin niin, että se spoilasi koko kirjan juonen. Yritän siis kertoa jotain yleisellä tasolla, etten itse syyllistyi samaan.
Enkelten verta -teoksen keskiössä on Orvo, suomalainen keski-ikäinen mies, hautaustoimistourakoitsija ja mehiläisten hoitaja. Orvo on kasvattanut poikansa Eeron yksin. Eerosta kasvoi ahkerasti bloggaava ja reippaasti kantaa ottava eläinaktivisti, Orvon isä taas on lihan tehotuottaja. Tästä seuraa ristiriita, jonka koko kauheus ja laajuus selviää Orvolle, kun hän löytää netistä poikansa ”salaisen elämän”. Osa teoksesta on Eeron blogikirjoituksia ja niiden kommentteja. Kuulin itsekin Sinisalon haastattelun messuilla, ja hän kertoi, että etenkin kommentteja on pidetty yliampuvina, mutta ne ovat hyvin aitoja. Sinisalo on seurannut eläinaktivistien oikeita nettikeskusteluja ja poiminut netistä parhaat Lihaa vai ei -keskustelujen palat kirjaansa.
Internet kiinnostaa Sinisaloa muutenkin. Ei ole sattumaa, että Orvo on hautausurakoitsijana innovatiivinen ja keksii, että vainajille voi perustaa nettiin muistolehdon. Sinne voi tallentaa muistomateriaalia ja pian tekniikka on niin kehittynyttä, että vainaja saadaan mekaanisesti ”kommunikoimaan” haudan takaa. Toisaalta kirja pohtii sitä, mitä nykyihminen tekisi, jos löytäisi oikeasti paratiisin, uuden alun, puhtaan maailman. Sinisalolle ominaisesti teoksessa on myös myyttisiä ja yliluonnollisia elementtejä. Vaikka tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, se tuntuu hyvin ajankohtaiselta.
Sinisalo avasi messuhaastattelussa kirjansa taustoja monipuolisesti. Hän sanoi, että ajatus lähti tosiaan mehiläisistä – mehiläiskato voi olla ilmastonmuutosta suurempi uhka, mutta siitä ei puhuta. Sinisalo halusi myös kirjoittaa eläinten oikeuksista. ”Moni rakastaa lemmikkiään, mutta ei pohdi tuotantoeläinten tunteita”, kirjailija pohti. Viime aikoina häntä on askarruttanut myös länsimaisen ihmisen suhde kuolemaan – tai oikeastaan sen suhteen lähes täydellinen puuttuminen. ”Kuolema halutaan kieltää. Kun vainaja jatkaa elämäänsä internetissä, hän ei katoa koskaan.”
Myyttisillä aineksillakin on perustelunsa tässä teoksessa. Mehiläisiä tutkiessaan Sinisalo törmäsi häkellyttävään havaintoon: myytti mehiläisistä elämän ja kuoleman välillä kulkevina hahmoina, jonkinlaisina toispuoleisen lähettiläinä, on universaali. Toisaalta Sinisalo löysi myös antiikin kertomuksen Orfeuksesta, joka lähti hakemaan vaimoaan Tuonelasta; Orfeuksen isä taas kasvatti härkiä. Siksi Orvosta tuli Orvo ja hänen isästään karjankasvattaja. Tässä kirjassa antiikki kohtaa nykyajan.
Kirja olikin yhtä aikaa hyvin tätä päivää ja toisaalta ikiaikainen, kuten hyvin kerrotut tarinat ovat. Minulle tärkeintä kirjassa oli sen ekologinen sanoma (meillä on kotipihallakin varta vasten perhosille ja pörriäisille perustettu kukkapenkki!), mutta kuvittelisin, että kirja voisi auttaa myös surun käsittelyssä. Ainakin sitä voisi lukea kirjoittamisen oppaana: näin sekoitat nettimaailmaa ja antiikin tarustoa onnistuneesti!
Tekstinäytteenä kohta, joka kertoo, mihin kirja nimi perustuu:
Me luulemme olevamme enkelten verta. Verta, vertaisia. Ylempiä kuin muut luontokappaleet.
Mutta jos jossakin lajissa on enkelten verta, sitä on mehiläisissä.
Mehiläisten viisaus on superorganismin viisautta. En minäkään sure yksittäisiä kuolleita solujani, jotka päivä päivältä hieroutuvat irti ihostani, jotka lähtevät liikkeelle suolistoni seinämistä, poistuvat tehtävänsä tehtyään elämän suureen kiertokulkuun. Tärkeämpää on se, että organismi säilyy, kokonaisuus. Pesä, heimo, kansakunta. Ekosysteemi.
Yksilön on uhrauduttava, jotta maailmat pysyisivät pystyssä. Mehiläisyhdyskunta heittää epäröimättä ulos vaurioituneen jäsensä, jos se ei itse ymmärrä lähteä.
Mehiläiset, yksittäiset sellaiset, ymmärtävät poistua pesästä. (s. 266)
Johanna Sinisalo: Enkelten verta. Teos, 2011. Kansi: Hannu Mänttäri ja Miika Immonen
