Ilkka Malmberg: Hehtaari

hehtaari.jpg

 

Näen hehtaarini nyt ensimmäisen kerran. Erikoinen hetki, jollaista en ole ennen kokenut. Merkittävää puustoa sille ei ole sattunut, vain matalia näreitä ja keloja. Mutta tuo mänty on minun! Ja kas, tuossa on mukava koivu. (s. 20)

 

Hesarin Sunnuntai-sivujen suosikkijuttujani on jo vuosia ollut Ilkka Malmbergin Hehtaari-sarja.

Malmberg on raportoinut vuodesta 1997 lähtien posiolaisen maatilkun kuulumisia. Hän sai aikoinaan idean ostaa hehtaarin verran Suomen halvinta maata ihan vain maan omistamisen ilosta – tai saadakseen kaupunkilaisena kokemuksen maan omistamisesta. Vuosien varrella Malmberg on käynyt Hehtaarilla telttailemassa, sittemmin myös mökkeilemässä. Perhekin on kasvanut usealla lapsella.

Nyt Malmberg on pannut kirjan kansien väliin kaikki Hehtaaria koskevat lehtikirjoituksensa sekä läjän Hehtaari-valokuvia ja höystänyt kirjoituksia tapahtumia koskevilla kommenteilla. Ja miten monipuolinen teos onkaan syntynyt!

Malmbergin posiolaismuistelmat ovat kiinnostavia ensinnäkin Hehtaarin itsensä takia. Vaikka soisen palstan maisema ei ole juurikaan muuttunut, on luonto aina elävä ja kiehtova. Talvella Hehtaarilla on paukkupakkanen, kesällä käki kukkuu kuin riivattuna; naapurit tietävät myös, että lähistöllä on karhuja. Koska Hehtaari on ”julkkismaata”, se saa myös eri alojen asiantuntijoita vieraakseen. Tehdään kultakartoituksia – kultaa löytyy keskimääräistä vähemmän – ja biologituttava listaa Hehtaarin kasvi- ja eläinlajit. Muistot ja kokemukset kuulostavat hienoilta ja tiedot arvokkailta sivullisestakin. Posiolla Malmberg myös tutustuu ihmisiin ja elämänkohtaloihin, joista ei kaupungeissa edes kuule.

Kirjan kiinnostavuutta lisäävät huomattavasti Malmbergin tänä päivänä lisäämät kommentit. Kun hän oli tuore Hehtaarin-omistaja, oli Suomi kovin erilainen kuin tänään. Helsingin Sanomissakaan toimittajat eivät vielä käyttäneet nettiä kuin satunnaisesti, ja matkapuhelin oli vain puhumista varten. Ilmastonmuutoksesta ei puhuttu, globalisaatio-sana alkoi hiipiä sanastoon. Malmberg onnistuu yhdistämään hienosti oman elämänsä, tosi-tv:n tulon ja maailman tapahtumat samaan pakettiin. Hype tuli, hype meni. Nokia tuli, Nokia meni. Jossain vaiheessa Malmberg huomasi olevansa perinteikkään sanomalehden sijasta pörssiyhtiössä töissä.

Mutta aina palataan Hehtaarille, oleellisten asioiden ääreen.

Niin, tai ainakin Malmbergille itselleen oleellisten. Posion metsiin ja maailman menoon liittyvän raportoinnin ohessa Malmberg pohtii myös omaa suhdettaan Suomeen ja sen luontoon, erityisesti omaan maaplänttiin. Hän matkustaa Borneoon haastattelemaan nomadipariskunta Kannistoa (joista minäkin olen kirjoittanut) ja toteaa inhoavansa omaa maata ja omistamista hylkivää nomadielämätapaa. Toisaalta Malmberg miettii, olisivatko hänen lapsensa kokeneet jossain muualla kuin pohjoisessa takapajulassa jotain nykypäivänä hyödyllisempää.

Mukava ja fiksu teos. Kun menen seuraavan kerran vanhempieni mökille, pistän kirjan tuliaispakettiin. Ja sitten puhutaan Suomesta, luonnosta, omasta maasta. Oleellisten asioiden äärellä.

 

Tekstinäyte s. 214, vuodelta 2011:

Keväät ja syksyt tulevat kiihtyvässä rytmissä.

Mökit siirtyvät muistoineen sukupolvelta toiselle. Ne ovat täynnä muistoja menneistä kesistä: ihan konkreettista roinaa ja sitten sellaista aineettomasti leijuvaa, joka tulee kesäyön valossa melkein näkyviin.

Lapset kasvavat, ihmisiä kuolee, ja aina pitää olla korjaamassa laituria.

Suomalaismökeissä ei ole saamatonta Tšehov-tunnelmaa, sillä ne ovat käytännöllisiä ja puuhakkaita paikkoja.

Mutta yöttömänä yönä, kun kelmeä valo täyttää huoneen, ihmettelee, mihin aika on kadonnut.

 

Ilkka Malmberg: Hehtaari. 160 x 62,50 metrin tirkistysaukko maailmaan. HS Kirjat, 2012.

Kustantamon kirjaesittely

Kulttuuri Kirjat Raha Uutiset ja yhteiskunta

Erin Hunter: Soturikissat 1, Villiin luontoon

9789518844603_300dpi_m.jpg

 

Hienon Jään jälkeen piti saada jotain nopeaa ja helppoa, muuten Mikään ei tunnut enää miltään tämän kirjan jälkeen -olotila olisi jäänyt päälle. Lukaisin kissakaunokirjallisuuskokoelmani uusimman osan, Erin Hunterin kissafantasiasarja Soturikissojen ensimmäisen osan Villiin luontoon.

Erin Hunter on neljän naiskirjailijan yhteinen taiteilijanimi, ja Soturikissat on heidän tunnetuin kirjasarjansa. Vaikka minä kuulin sarjasta ensimmäisen kerran vasta pari viikkoa sitten, siinä on jo yhdeksän suomennettua osaa, se on ollut Mitä Suomi lukee -listalla ja sillä on suomalaisiakin fanisivuja!

Aloitusosassa kotikissa Ruska näkee yö toisensa jälkeen houkuttelevaa hiirenpyydystysunta. Uteliaisuus johtaa Ruskan lähimetsään, jossa hän osuu yhteen villikissojen kanssa. Vaikka villikissat eivät juuri lellityistä ja pahanhajuisista (eli ihmisen tuoksuisista) kotikisuista piittaa, he tarjoavat Ruskalle mahdollisuutta liittyä klaaniinsa ja kouluttautua soturiksi. Ruskan lähimetsässä asuu useita kissaklaaneja, ruoasta on pulaa ja klaanisodat ovat jatkuvia.

Kaulapannan kello kilisten Ruska hylkää mahdollisuuden kuulla lepertelyä ja nukkua yöt ihmisen polvitaipeessa. Hänestä tulee Tulitassu, ja kunnon satujen mukaan Tulitassu osoittautuu hyväksi ja nokkelaksi soturiksi.

Soturikissojen elämä on hurjaa: haavoja ja ruumiita tulee, kenenkään ei voi luottaa, pennutkin voivat kadota. Koirat ja ketut pelottavat, rotat hyökkäävät. Vastapainoksi kissat tuntevat ystävyyttä, puolustavat omiaan ja mm. viettävät päivittäin kieltenvaihtamishetken eli nuolevat ja sukivat toisiaan. Jatkuvat kissatappelut olivat kurjaa luettavaa, tämä hellämielinen kissanomistaja piti enemmän muista kissamaisuuksista. Karvojen pörhentelyt, nuuhkimiset, kehräämiset ja puskemiset oli kuvattu niin tarkasti, että kirjoittajat tietävät kyllä, millaisia kissat ovat.

Koska kyseessä on satu, tarinan kissat tietävät vähän enemmän asioita kuin normaalit kotikisut. Oli hauskaa ja kiinnostavaa lukea esim. kissojen ”luontaislääketieteestä”, joka oli muutakin kuin haavojen nuolemista. Kissat söivät siemeniä särkylääkkeeksi ja tukkivat vuotoja kukkien terälehdillä. Neuvokasta!

Tätä aiemmin kissafantasiakokemukseni on rajoittunut S. F. Saidin Varjak Käpälään, jonka seikkailuja olen lukenut kahden ensimmäisen osan verran. Muistan, että Varjakin ensimmäinen osa oli minusta sympaattinen mutta toinen jatkuvine taisteluineen jo melkein pelottava. Soturikissatkin oli aika pelottava. Mutta jos tunnet nuoria, keski-ikäistä kissatätiä rohkeampia kissanystäviä, kääriä Soturikissa-kirja joulupakettiin!

Soturikissoihin voi tutustua esim. Warriorcats.com-sivuilla. Sarjasta löytyy myös mangaversio, josta saa tietoa Manganet.fi:stä.

 

Tekstinäyte s. 35:

”Jos sinut hyväksytään klaaniin, tulee aika, jolloin tunnet jokaisen tuoksun nimeltä”, Leijonamieli naukui. ”Seuraa minua!” Hän laskeutui vikkelästi kivenlohkareita pitkin jyrkänteen pohjalle ja tunkeutui piikkiherneryteikön läpi. Ruska kulki perässä ja Valkomyrsky seurasi viimeisenä. Samalla, kun piikkiherne raapi Ruskan kylkiä, hän katsahti alas ja huomasi, että ruoho tassujen alla oli tallautunut leveäksi, voimakkaan tuoksuiseksi poluksi. Tämän täytyi olla leirin pääsisäänkäynti.

 

Erin Hunter: Soturikissat 1, Villiin luontoon (Warriors. Into the Wild, 2003). Art House, 2009.

Kustantamon kirjaesittely

 

 

Suhteet Ystävät ja perhe Kirjat