Ulla-Lena Lundberg: Jää
Silloin Sanna pysähtyy ja nauraa, ja isäkin nauraa. ”Äsh”, isä sanoo. ”Saa kai ihmisellä olla tulevaisuudensuunnitelmia vaikkei hän tietäisi, miten ne voi toteuttaa. Tule, nyt haetaan sumpusta ahvenia ja perataan ne niin kuin äiti pyysi.” (s. 262)
Unelma toteutui. Pääsin pariksi päiväksi saaristoon Ulla-Lena Lundbergin Jään kanssa. Yhdistelmä oli juuri niin levollinen, sopusointuinen ja onnistunut kuin toivoinkin.
Tuore Finlandia-voittaja on perinteinen kirja. Kerronta on selkeää ja huolellista, tarina etenee johdonmukaisesti. Nuori pappi Petter Kummel muuttaa pastoriksi Luodoille, puuttomalle saarelle Utön tienoille. Mukana tulevat vaimo Mona ja pieni tytär Sanna, saarella syntyy toinen tytär Lillus. Eletään sodanjälkeisiä vuosia, ja monesta asiasta on pulaa – tosin maalla kenties vähemmän kuin kaupungissa, sillä meri antaa kalaa.
Lundberg kuvaa pieteetillä papin perheen asettumista taloksi: vuodevaatteiden lämmittämistä ennen ensimmäistä yötä pappilassa, papin rouvan neuvokkuutta mm. karja-asioissa, seurakunnan jäseniä ja toimintaa. Dokumenttimaisen tarkka kertomus muistuttaa, ettei ole kovinkaan kauan siitä kun ainakin osa suomalaisista oli hyvinkin omavaraisia ja omatoimisia. Seurasin menneen ajan oloja ja tapoja kuin kiehtovaa ja opettavaista elokuvaa.
Kirjailija rakentaa harkitusti myös monipuolisen henkilöhahmokokoelmansa, ja kirjan myötä heistä kaikista piirtyy elävä, inhimillinen kuva. Päähenkilö Petter Kummel on moderni ja laaja-alainen hahmo. Pappisvirka ei estä häntä suhtautumasta ymmärtävästi ja jopa arvostavasti tapauskoon tai edes saarelaisissa yhä ilmenevään taikauskoon. Kummel on rakastava, osallistuva isä, ja luonto kiinnostaa häntä loputtomasti. Seurakunnan päämiehenä toimimiseen hän tuntuu suhtautuvan sekä kunnianhimoisesti että rennosti, ihmiseloa ymmärtävästi. Pappi on kyläyhteisössä hyvin keskeinen hahmo, ja pariskunta Kummelin elämää seuraamalla Jäästä muodostuukin kiinnostava sosiologinen ja psykoginen ihmisluonteen kuvaus. Suhteellisen eristyksissä olevassa yhteisössä on kuppikuntia, ristiriitoja ja salaisuuksia, mutta myös voimaa. On pidettävä yhtä ja tuettava lähimmäisiä, että selvitään. En halua kertoa tarinan lopusta sen tarkemmin, mutta tunnustan, että liikutuin.
Minua liikutti, tai ainakin ilahdutti aidosti sekin, että juuri tällainen teos on valittu Finlandia-voittajaksi; oli palkinnosta mitä mieltä tahansa, ehdokkaat ja etenkin voittaja saavat paljon huomiota. Kun luonnehdin kirjaa perinteiseksi, sanoin sen kaikella hyvällä. Viime vuonna olin tyytyväinen, kun Hytti nro 6 tuntui niin klassiselta ja kansainväliseltä teokselta – hyvä, että sellaisia vielä kirjoitetaan. Nyt tuntui hyvältä, että kirja, jonka lukee moni sellainenkin joka ei juuri muihin opuksiin vuoden mittaan koske, on helposti lähestyttävä mutta monipuolinen ja fiksu. Tarinasta löytää paljon tietoa, se vetoaa tunteisiin, siinä on yleispätevää ja nykyajan yhteisöihinkin sopivaa viisautta – kerrassaan oivallinen teos.
Luonnehdin Jäätä myös levolliseksi. Voisin kuvitella, että jonkun mielestä se olisi tylsäkin… mutta vaikka siltä tuntuisi, jatka lukemista! Rauhallinen, jopa verkkainen kerronta sopii loistavasti ikiaikaiseen saaristoon ja elämään, jossa lähes kaikella on aikansa ja paikkansa. Ja se, mikä alkaa tasapainoisena, muuttuu tarinan myötä monitahoisemmaksi. Kokonaisuutena Jää ei tuntunut minusta (liian) rauhalliselta vaan voimakkaalta. Siinä on jotain samaa ajattomuutta ja suuren kertomuksen voimaa kuin esimerkiksi Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian ensimmäisessä osassa Herran armo tai Marianne Fredrikssonin romaanissa Anna, Hanna ja Johanna. Jäästä tosin puuttuu kaikki sudentaljamainen rajuus ja rujous. Se on lämmin ja rauhallinen.
En ole lukenut Lundbergilta mitään muuta, mutta nyt haluan lukea ehdottomasti ainakin hänen Ahvenanmaa-trilogiansa. Kun puhuin Jäästä ystävälle, hän kertoi olevansa kiinnostunut sen suhteesta Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maijaan. Minulla on Maija ikävä kyllä lukematta, mutta vinkkaan saariston ja sukutarinoiden ystävälle Rauman saaristoon sijoittuvasta Tapio Koivukarin Saaristolaissaaga-trilogiasta.
Jää, tekstinäyte s. 150:
– Miten te siellä ulkosaaristossa voitte? ihmiset kysyvät myötätuntoisesti. – Kiitos hyvin, me vastaamme. Se ei ole urhoollisuutta vaan totinen tosi. Nyt kun meri on jäätynyt, meidän maamme ovat laajentuneet satakertaisesti, ja liikkumatilaa ja kiilloitettua lattioita on niin kauas kuin silmä kantaa. Jos uskaltautuu tänne, pääsee näkemään meidät hauskassa tanssin pyörteessä: vanhat ja nuoret löytävät lyhimmän tien puuhasta toiseen, ja luistimilla, kelkoilla ja reillä on liikennettä kuin New Yorkin kaupungissa. Tässä ohi liukuu heinäkuorma, tuolla ajaa hiekkalasti, kauempaa lahdelta tulee itse Luotojen ukko sulhasreellä, joka on lastattu täyteen kaupan tavaraa, ja aisojen välissä on Brunte yhtä varmajalkaisena kuin nuoruusvuosinaan. Pojat luistelevat ohi sellaista vauhtia että silmissä vain vilahtaa, ja pikkulapset kiillottavat kotirannassa lasinkirkkaita liukumäkiä.
Oletko lukenut tai aiotko lukea Jään? Menikö Finlandia-voitto mielestäsi oikealle teokselle?
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is). Teos & Schildts & Söderströms, 2012. Suom. Leena Vallisaari. Kansi Helena Kajander, maisemakuvat kirjailijan arkistosta.
