Jos olisin laukku, olisin marketin kierrätysmuovinen arkinen muovikassi, joka tietäisi, että se yltää silloin tällöin harkitun Marimekko-olkalaukun tasolle, mutta siitä ei koskaan tule näyttävin logon koristeltua, himoittua merkkilaukkua.

Puuh. Vietin koko illan ympäri vaatekauppoja ravaten, enkä saanut aikaiseksi kuin hikoilua ja ärtymystä, siitä muovikassimaisen epämääräinen olo. Kimaltelevien pikkujoulukolttujen keskellä tuskaillessani mieleeni muistui uusi kotimainen chick lit -kirja, jonka juuri luin. Laura Paloheimon esikoisteoksessa Klaukkalassa ihmisiä vertaillaan laukkuihin, useimmiten tunnettuihin merkkikasseihin.  Myös vaatteilla on tärkeä osansa tarinan kulussa. Päähenkilö, arviolta kolmikymppinen ja media-alalla työskentelevä Julia on todellinen vintagevaatteisiin hurahtanut fashionista. Hänen laukkuvertauksensa ovat esimerkiksi tällaisia:

Jos Lollypop olisi ollut laukku, hän olisi ollut Minna Parikan suunnittelema dramaattisen punainen Maxine, joka muistutti sohvatyynyä tai poutapilveä. (s. 29)

Chick litille ominaisesti Julialle syntyy matkan varrella muitakin ongelmia kuin se, mitä pukea tänään päälleen, miten saada maailman kaikki keräilyn arvoiset laukut omaksi ja kuinka löytää enemmän hääsuunnitteluaikaa rikkaan, tunnettuun kahvisukuun kuuluvan sulhasen kanssa. Työpaikka uhkaa livetä alta, sulhosta paljastuu yhtä sun toista –  ja mikä epäilyttävintä, menneisyytensä lähes kieltänyt Klaukkalan-tyttö joutuu puolipakolla kohtaamaan faktan, ettei Klaukkala lähde ihmisestä. Onneksi ei lähde: se mikä alkaa bling-blinginä voi päätyä perusjunttilan hevoshakaan.

Chick litin ominaispiirteiden mukaisesti Julia on aikamoinen bimbo ja muut hahmot karikatyyrejä. Jos kirjaa ei lue aivan kirjaimellisesti, siitä löytää kuitenkin huumoria ja lämpöä, ironiaakin – tai niin ainakin minä Julian railakkaat toilailut otin. Chick litistä ei ole kai tarkoituskaan löytää suuria kirjallisia oivalluksia tai filosofisia pohdintoja, ja niitä on turha etsiä Klaukkalastakaan. Klaukkala onnistuu minusta kuitenkin hyvin chick litin kriteerein: se on sujuva, naseva ja vauhdikas, ja vaikka osa juonenkäänteistä on ennalta arvattavia ja epäuskottavia, tarina on eheä. On hauskaa, ettei kirja kerro siitä, miten karistaa oman elämänsä klaukkala itsestään ja napata varakas mies, vaan muistuttaa perisuomalaisesti aidon elämän ja ystävyyden merkityksestä. Pirteä ja onnistunut chick lit -debyytti siis.

Raisa Mattila arvioi Hesarissa, että Laura Paloheimossa on potentiaalia toistaiseksi etsinnän alla olleeksi kotimaiseksi chick lit -kuningattareksi. Bloggaaja Taika kehuu Kirjasfäärissään Klaukkalaa mm. ulkomaisen chick lit -genren ja kotimaisen tarinankerronnan laadukkaasta yhdistämisestä. Kirjainten virrassa -blogin Hanna taas ei viihtynyt kirjan parissa ollenkaan, mutta sanoo, ettei ole kirjan vika, jos lukija on väärä.

Huomaan, että chick litien iloinen kieli tarttuu minuun. Kun kirjoitin taannoin Helen Fieldingin Bridget Jonesista, innostuin näemmä silloinkin tekemään postauksen alkuun tekstiharjoituksen kirjan hengessä. Muistuttelen myös mukavasta kirjakauppakirjasta, Jane Greenin Kirjaflirtistä. Chick lit sopii myös muovikassi- ja Marimekko-ihmisille!

Tekstinäyte Klaukkalasta, s. 191:

Kaukana olivat valkoiseksi maalatut aidat ja ikkunalaudoille asetetut sinivalkoiset posliiniastiat. Tajusin, etten ollut vuosiin nähnyt kuin täydellisen valkoisia hampaita ja kovapalkkioisten hiusmuotoilijoiden muotoilemia kampauksia. Olin tottunut treenattuihin kroppiin ja huolella valittuihin asukokonaisuuksiin. No, olivathan neonväriset addut kivat rap-videolla.

– Puumat saalistaa nuoria miehiä. Vanhat ukot ei kato jaksa, kaveri lateli sen näköisenä, että oli väijynyt jo vuosia. Hymyilin niin kuin hymyillään äidille, jonka lapsi hoilottaa kovalla äänellä lähellä istuvan tädin syylästä.

Laura Paloheimo: Klaukkala. Otava, 2012.

Kustantajan kirjaesittely