Matkavertaukset ovat hieman kliseisiä, mutta joskus aivan paikallaan. Monika Fagerholmia lukiessa tuntee olevansa matkalla tutulta vaikuttavassa mutta silti aivan vieraassa paikassa. Ihmiset puhuvat tuttua kieltä mutta en ymmärrä sitä täysin, kaikki on ihmeen kaunista ja hienostunutta vaikka ihmisillä on ongelmia, kaikki on jotenkin kummallista. Myös uutuudesta Lola ylösalaisin löytyi tämä Monika Fagerholmin unenomainen ja selittämätön, kiehtova maailma. 

Kun kuulin Lola ylösalaisin -teoksesta ensimmäistä kertaa, sitä luonnehdittiin trilleriksi, joka on muutakin kuin trilleri. Olen samaa mieltä. Kirjan keskiössä on kyllä murha, mutta muuten se ei ollut mielestäni erityisen trillerimäinen. Se oli ihmistä ymmärtävä, samaan aikaan ilotteleva ja vakava. Ja vaikka se rönsysi suuntaan ja toiseen niin, etten pysynyt aivan kärryillä, kirjan erikoinen nimi sai heti onneksi alussa selityksensä. Lola on nukke, ja lopulta muutakin. Lola putkahtelee esiin tuon tuosta, mutta muuten Fagerholm liikkuu monen ihmisen tarinassa. 

Luulen, että ainakin minun pitäisi lukea Fagerholmin teokset moneen kertaan ennen kuin osasin kuvata niitä täsmällisesti. Nyt voin vain kertoa, että paljon meni taas ohi, mutta nautin kirjan tyylistä ja tunnelmasta silloinkin kun tarina oli ahdistava. Fagerholm rönsyilee ja vaihtaa tyyliä, kertojaa ja ajanjaksoa, enkä lukijana pysy oikein kärryllä, mutta lukiessa on hyvä olo: tuntuu, että Fagerholm tietää itse, mitä kirjoittaa ja että hän välittää hahmoistaan ja tekstistään. 

Hän taitaa välittää myös nuorista tytöistä ja tyttöjen ystävyydestä, sillä tyttöys on keskeinen teema myös Lola ylösalaisin -teoksessa. Fagerholmin tytöt ja naiset ovat ailahtelevia ja välillä julmiakin, niin kuin kirjan muutkin ihmiset, mutta pidän heistä silti. Pidin myös Lola ylösalaisin -teoksen miljööstä, pienestä rannikkokaupungista, jota en osaa kuvitella minnekään maantieteelliseen paikkaan mutta jonka näin lukiessani selvästi mielessäni.

Näkisin Lola ylösalaisin -tarinan myös todella mielelläni elokuvana. Luulen, että se olisi rumankaunis ja melankolinen, aika pienimuotoinen – ja totta puhuen, haluaisin nähdä jonkun toisen näkemyksen, mitä kaikkea kirjassa tapahtuukaan. 

Olen nyt lukenut Fagerholmilta ihanan Ihanat naiset rannalla, viisaan esseekokoelman Meri ja alun Amerikkalaisesta tytöstä. Ja olen vaikuttunut ja ihastunut. Toivon vaatimattomasti, että osaisin itsekin kirjoittaa näin viisaasti, hienosti ja vapaasti. Lolan jälkeen minun oli pakko kerrata, mitä Fagerholm kertoikaan kirjoittamisestaan Miten kirjani ovat syntyneet 5 -teoksessa. Ja aivan, hän kertoo oppineensa kirjoittamaan, kun ”vain kirjoitti”. Se on helppo uskoa. Tällaista tyyliä ei voi opetella, vaan tällaiset tekstit syntyvät pakottamatta. Onneksi on Fagerholm, jolta ne syntyvät.

Lola ylösalaisin, tekstinäyte s. 244:

Mutta silti, Ulrikassan, tosin harvoin näkyvänä – sille ei jotenkin ”ole sijaa”, tämäkin siis Runokieltä – asustaa suuri ja vaativainen minä joka on kyllästynyt alistumaan alistamiseen, kyllästynyt koiramaisuuteen itsessään ja joka itse asiassa ja totta puhuen on SUORAAN SANOEN HELKKARIN SAAMARIN KIUKUISSAAN Hullulle Rouvalle ja hänen tavalleen olla ”hieno” ja tietävä ja kirjallinen ja kaikkitietävä kirjallisuudessa ja lukea hartaasti kirjallisuusilloissa; sillä tavalla hartaasti sanoissa että jokaisen säkeen lopputavua venytetään ylöspäin niin että aivan tavallinen kieli kuulostaa kieleltä jota ei ylipäätään ole olemassa…

Monika Fagerholm: Lola ylösalaisin (Lola uppochner, Schildts & Södertröms 2012). Teos, 2012. Kansi: Maria Appelberg, kannen kuva: Helen Korpak. Suom. Liisa Ryömä

Kustantamon kirjaesittely + tekstinäyte

 P.S. Kiitos kommenteista parin viime bloggaukseen. Vastailen viimeistään huomenna! Nettiyhteys p-ä-t-k-i-i ja julkaiseminen ja kommentoiminen ovat työn takana… Toivon kuitenkin, että mahdollisimman moni osallistui kansalliseen lukuhetkeen!