Lähes satavuotias satuklassikko muistuttaa meille hyvän ja pahan merkityksestä sekä ystävyyden voimasta ja puhuttelee tämän päivänkin lukijaa. Kuulostaa niin kliseiseltä kuin vain olla voi, mutta Aili Somersalon satufantasian Mestaritontun seikkailut kohdalla kliseet ovat totta. Vuonna 1919 ensimmäisen kerran ilmestynyt kertomus ammentaa klassisista satuteemoista ja viehättää aikuistakin lukijaa, yhä tänäänkin.

Niin, kuten Katja oikein arvasi, aloitin marraskuun mukavoittamisen lapsuudensuosikkini Mestaritontun parissa. Elämässä pitää olla luottokirjoja, ja minulle Mestaritontun seikkailut jos mikä on sellainen. Pystyn salamannopeasti palauttamaan mieleeni noita Sammaleisen korppeineen, sammakoineen ja omituisine keitoksineen. Aina kun kuulen puhuttavan soista, saati sitten virvatulista, muistan Mestaritontun helmen, salaisen suohon uponneen lippaan ja usvaneidot. Kuljeskelin tänään metsässä ja melkein uskoin, että eräs iso kivi voisi olla kuninkaantyttären vankila. Osaan siis Mestaritontun tarinan ulkoa.

Osaan toki monta muutakin lapsuuden lempitarinaa ulkoa, mutten halua palata enää niiden kaikkien pariin. Mestaritontussakaan minua eivät kiehdo enää samat asiat kuin lapsena. On toki hienoa, että tarinoiden maailmassa on taikaesineitä kuten lentäviä luutia ja näkymättömäksi tekeviä huntuja, ja onhan se ihanaa, että prinssit ja prinsessat saavat toisensa. Ja kuuluuhan saduissa olla jännitystä ja suoranaista ilkeyttäkin – ja sitten paha saa palkkansa. Somersalolla on ollut hyvä tieto sadun hahmoista, aineksista ja opetuksista.

Mutta Mestaritontun seikkailuja on miellyttävää ja kiinnostavaa lukea aikuisena, koska se on niin perinteinen ja luotettava satu. Myös kerronta etenee sujuvasti, mukavasti: teksti on kaunista, loogista, ei erityisen lapsellista. Eniten pidän kuitenkin siitä, että yksityiskohdat ovat harkittuja. Vaikka kirjassa on kuvia, näen aina sieluni silmin noista kuvista poikkeavan, vuosien varrella mielikuvistani muodostuneen Mestaritonttu-maiseman: niin tarkasti Somersalo on kuvannut tapahtumapaikat ja yksittäiset esineet, luonnon noita Sammaleisen saarella.

Ja miten paljon Somersalo tuntuu vanhasta viisaasta Mestarintontustaan välittävän! On aina hyvä lukea tekstiä, joka tuntuu kirjoittajalleen tärkeältä. Hieman jääräpäisen, pikkuisen ilkikurisen ja tarpeen mukaan rohkean mutta ennen kaikkea hyväsydämisen ja herrasmiesmäisen Mestarintontun hahmo on valtavan sympaattinen. Tiedän, ettei ole uutta, että sadussa hyvää hahmoa kohdellaan ensin väärin ja sitten arvostetaan entistä enemmän – ja pahalle käy usein todella pahasti – , mutta jotenkin sellaisen lukemisesta tulee mukava olo: näin saduissa kuuluukin käydä, maailma on mallillaan. (Ja vaikka tämä menee nyt ihan perinteiden puolustamiseksi, niin sanon, että kyllä minua nykysatukin kiehtoo, esim. Leena Laulajaisella on kiinnostavia vanhan ja uuden satumaailman sekoituksia tarinoissaan.) 

Tuntevatkohan nykylapset Mestaritontun? Toivottavasti. Toivon, että Mestaritontun seikkailuja luetaan vielä ainakin toiset sata vuotta!

Lukemisen voi muuten aloittaa vaikka heti. Sekä Mestaritontun seikkailut että sen sisarkertomus Päivikin satu löytyvät kuvine kaikkineen netistä, täältä. Ylen Elävästä arkistosta taas löytyy Mestaritontun seikkailut -kuunnelma.

Tekstinäyte kirjan alusta:

Oli yö. Satumaan kuninkaanlinna nukkui, vanha Mestarintonttu vain valvoi. Hän istui ypöyksinään linnan laajassa eteisessä suuri kultainen avain polvillaan ja vartioi linnaa. Näin hän oli vartioinut jo monta sataa vuotta. 

Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut (1919). Wsoy, 1978. 7. painos