Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle

harukimurakami_thewind-upbirdchronicle.jpg

Haruki Murakamin The Wind-Up Bird Chronicle on teos, jonka takia innostuin englannin kielellä lukemisesta jokin aika sitten. Äkkäsin kirjan kesälomalla anoppilan hyllyssä, luin alun, en ajatellut lukevani vieraalla kielellä, ihastuin. Tulin kotiin ja ostin kirjan omaksi. Ja vähitellen sain luettua koko 600-sivuisen teoksen. 

Alkuihastus kantoi, vaikka tässä on taas teos, jossa tapahtumat ovat outoja, niiden merkitys tuntuu pakenevan ja kirjasta on muutenkin vaikea sanoa mitään täsmällistä – – mutta lukeminen on hauskaa ja kirja kiehtova. Lukemistani kolmesta Murakamin romaanista Sputnik-rakastettuni on ollut selkein, joskin unenomainen ja erikoinen oli sekin. The Wind-Up Bird Chronicle oli kummallisuudessaan paljolti samankaltainen kuin Kafka rannalla.

Aluksi sitä ei tosin aavista, sillä kirja alkaa hyvin selkeästi. Toru Okada, kolmekymppinen työnsä jättänyt lakitoimistolainen, on kotona ja keittää spagettia. Torun ja hänen vaimonsa kissa on juuri kadonnut, mutta muuten kaikki on hyvin. Pariskunta elää vaimon tuloilla, kaikki on rauhallista. Sitten Toru alkaa saada outoja puheluja, tutustuu kummallisiin naisiin, vaimokaan ei osoittaudu niin tyyneksi kuin voisi luulla, saati hänen sukunsa. Tarinasta tulee merkillinen – tai tarinoista, sillä teoksessa on monta tarinaa.

On hyvin hämmentävää ja ihailtavaa, miten Murakami voi näemmä kaikissa teoksissaan kirjoittaa melkein mitä vain, ja aina se tuntuu selkeän kerronnan ja realismin ystävästäkin hyvältä ja luontevalta. Kyllä, kaivoissa voi istuskella mietiskelemässä. Kasvoihin voi ilmestyä outoja merkkejä yön aikana, oma elämä voi äkkiä osoittautua aivan erilaiseksi kuin minä sitä oli aiemmin pitänyt. Kieltämättä päähenkilö on toisinaan kummastunut ja vähän huolestunutkin elämänsä ja parisuhteensa käänteistä, mutta useimmiten hän vain keittelee spagettia ja vastailee puhelimeen, etsii kissaa. 

Siitä kissasta onkin vielä mainittava! Tein nimittäin kerrankin lukiessani intertekstuaalisen viittauksen, tai ainakin luulen vahvasti niin. Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla -novellissa on kujalle kadonnut kissa – ja niinpä The Wind-Up Birdissäkin kissaa etsitään kujalta. En usko tämän olevan sattumaa, sillä Murakami on kirjailijan työnsä ohella kääntäjä ja kääntänyt mm. Capotea.

Murakami-maailma on siis yhtäaikaa looginen, luotettava ja omituisuudessaan aivan omanlaisensa. Englanniksi lukiessa tuntui korostuvan vielä enemmän se, että Murakamin teokset ovat ”japanilais-länsimaalaisia”. Englannin kieli on välillä puhekielistä, länsimaiseen populaarikulttuuriin sopivaa, tarinan outoudet taas tuntuvat menevän luontevasti osin japanilaisuuden piikkiin. Toisaalta Murakami Yhdysvalloissa asuneena osaa kuvata Japania jotenkin länsimaisen lukijan silmin, sekoituksena tuttua ja vierasta. Ja vielä enkusta: ajattelin, että kiemuraisessa Murakami-maailmassa voisi olla vaikeaa seurata tarinaa vieraalla kielellä, mutta itse asiassa kieli ei haitannut ollenkaan, kun suomeksikin lukukokemus olisi varmasti ollut hieman epämääräinen.

Suosittelen Murakamista kiinnostuneita kurkkaamaan myös Tessan Aamuvirkku yksisarvinen -blogiin. Tessa on lukenut Murakamia enemmänkin ja myös englanniksi; hän on kirjoittanut myös The Wind-Up Bird Chroniclesta.

 

Tekstinäyte, s. 62:

– – ”No nickname”, I said.

”Nothing? ’Bear?’ or ’Frog?'”

”Nothing.”

”Gosh”, she said. ”Think of something.”

”Wind-up bird”, I said.

”Wind-up bird?” she asked, looking at me with her mouth open. ”What is that?”

”The bird that winds the spring”, I said. ”Every morning. In the treetops. It winds the world’s spring. Creeeeak.”

 

Haruki Murakami: The Wind-Up Bird Chronicle. Vintage, 2010 (ilm. alunperin 1994-1995 kolmessa osassa). Kääntänyt englanniksi Jay Rubin + kirjailija

Kustantamon kirjaesittely

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen Raha

Fifty Shadesilta ei voi välttyä

fiftyshades.png

 

Niin… en kyllä todellakaan ajatellut uhrata enää yhtään palstatilaa Fifty Shadesille, mutta kolmas kerta toden sanoo. 😉 Fiftyltä ei vain voi välttyä tänä syksynä!

Tänään sain tiedon, että vaikkei Fifty Shades -kirjatrilogiassa ole klassikkopotentiaalia, nyt on julkaistu Suomessakin Fifty Shades on Grey -klassikkolevy. Voi ei! Kirjailija on itse valinnut musiikin, enkä ole ihan varma, miten Chopin ja Bach nyt liikehtivät haudoissaan. Entä mitä mieltä ovat klassisen musiikin kuuntelijat? Myydäänkö Debussyn ja  Verdin musiikkia yhtäkkiä kuin Fifty-kirjaa konsanaan? Täyttyvätkö konserttisalit punastelevista, alahuultaan purevista elämänsä miehen etsijistä?

Fifty Shades of Grey The Classical Albumiin voi tutustua täällä.

Eilen tutustuin varsin hihityttävään Fifty Shades -vitsiin (en tiedä, monesko bongaamani se oli lajissaan). Arga Bibliotekstantenin mainiolta Facebook-sivulta löytyy vaikka mitä hauskaa, myös tällainen kuva:  – – HUOM! Kuva onkin Sinfest-sarjakuvasivulta, (ks. kommentit).

fiftyshades_argabibliotekstantenfb.jpg

 

Ja jos kirjamusa kiinnostaa, kehotan tutustumaan myös Booktrack-firman sivuihin. Ajatus kirjan lukemiseen sopivasta taustamusasta on minusta kyllä viehättävä, vaikken ollut ajatellutkaan, että Fiftykin tarvitsisi oman levynsä.

 

Kulttuuri Kirjat Musiikki Höpsöä