Pekka Hiltunen: Sysipimeä
Kävelin pilkkopimeällä maalaistiellä ja mietin, mitä kirjoittaisin Pekka Hiltusen tämänsyksyisestä trilleristä, Sysipimeästä. Ei olisi kannattanut. Vuosien asuminen katuvalottomassa, autiossa paikassa on saanut minut tottumaan pimeään ja olemaan pelkäämättä sitä ja metsän mörköjä – mutta äsken oli pakko kiristää askelia, ajatella jotain muuta, unohtaa kaikenlaiset pimeydet. Sysipimeä kertoo ihmismielen, internetin ja vankisellien pimeydestä tavalla, jota kannattaa ajatella vain turvallisissa olosuhteissa.
Hiltusen vuosi sitten ilmestynyt esikoinen Vilpittömästi sinun oli mielestäni sujuva, kiinnostava ja vilpittömästi viihdyttävä. Niinpä odottelin kakkososaa innokkaasti, ja samaa taattua trillerilaatua oli tässäkin. Sysipimeä lähti melko hitaasti liikkeelle, olisi kaivannut joissain kodin hieman editointia – teksti oli mielestäni paikoin liian puhekielimäistä – mutta muuten ei naputtamista. Pidän kovasti Hiltusen trillereiden päähenkilöistä Liasta ja Marista, Lontoossa asuvista suomalaisnaisista ja heidän ystäväpiiristään, salaperäisen mutta kunnianhimoisen, mitään keinoa kaihtamatta maailman vääryyksiin puuttuvan Studion väestä. Pidän siitä, että Lia ja Mari ovat trillerimäisen supersankarittaruutensa takana tavallisia ja että kaameidenkin tapahtumien keskellä Hiltusen kirjoista löytää lämpöä. On ystävyyttä, sympaattinen vuokraisäntä, tärkeä koira.
On myös tärkeää asiaa. Sysipimeä kertoo hurjista rikoksista, ihan ällöttävän hurjista. Kirjaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa väkivaltaviihteenä (kauhea sana!), vaan trillerimäisen, osin epäuskottavankin tai ainakin mielikuvituksellisen tarinansa takana tässä ajassa olevana kannanottona. Mitä voi tapahtua, kun lehdistö tekee ylilyönnin? Tai kun netti valjastetaan pimeiden voimien palvelukseen? Sysipimeässä viattomien ihmisten YouTube-tilejä kaapataan ja niille alkaa ilmestyä väkivaltaisia videoita. Sen enempää tapahtumia avaamatta kerron, että kirjan loppuratkaisu on kauhea, mutta kauheudessaan fiksu. Puhumme verkostoitumisesta ja maailman tasa-arvoistumisesta, kun netti mahdollistaa ajasta, paikasta ja monesta muusta seikasta riippumattomat kohtaamiset. Mutta: se tarjoaa monet keinot ja potentiaalisen jättiyleisön myös niille, joiden viesti on paha. Toimittajana Hiltunen tietää, miten media toimii.
Olen iloinen, että Hiltunen tietää kuitenkin senkin, että trillerin genrellä on hyvä herätellä, muttei paasata tai tärkeillä. Stieg Larssonin Millennium-trilogia sai minut vuoroin vimmaiseksi ja tuskastuneeksi, kun tuntui, että lukijaa yritetään vuoroin koukuttaa vauhdikkailla tapahtumilla ja vuoroin hänelle luennoidaan mm. ruotsalaisen yhteiskunnan epäkohdista. Hiltunen ei luennoi, mutta tuo muuten viihteellisesti kerrottuun tarinaan sanomaa ja tarttumakohtia todellisuuteen ajankohtaisilla asioilla. Viihde ja fakta ovat kuitenkin hyvin tasapainossa, mikä lieneekin Hiltusen suosion salaisuus. Kirjat sopivat monenlaisille lukijoille.
Eli ei muuta kuin seuraavaa osaa odottelemaan. Hiltunen on sanonut, että hän ei kirjoita trilogiaa, vaan 5-6-osaista kirjasarjaa. Odotamme jatkoa! Mielenkiinnolla seurailen myös, miten Hiltusen teokset pärjäävät maailmalla. Ainakin esikoistrillerin käännösoikeudet on myyty jo useaan maahan.
Lisätietoa kirjasta ja kirjailijasta kustantamon sivuilta. Lilyläisistä Lian ja Marin seurassa on seikkaillut lisäkseni ainakin Kati.
Kirjailijan Facebook-sivut löytyvät täältä.
Pekka Hiltunen: Sysipimeä. Wsoy, 2012. Kansi Marjaana Virta