Peter Bichsel: Lastentarinoita
Jos Peter Bichsel olisi Suomesta eikä Sveitsistä, jos Lastentarinoita olisi ilmestynyt tänä vuonna eikä 1969, jos minulla olisi valta ojentaa Finlandia-palkinto, ojentaisin sen Bichselille ja Lastentarinoita-kirjalle.
Olen vakavissani. Vastasin juuri Amman kyselyyn siitä, millainen on täydellinen kirja, näin: ”Täydellinen kirja on sellainen, että sen haluaa lukea heti uudelleen. Se ei ole liikaa mitään, vaan yksinkertaisesti tekee vaikutuksen sillä, että sitä tuntiessaan tuntee ymmärtävänsä jotain uutta kielestä, lukemisesta, kirjoittamisesta, elämästä. Sellaisen kirjaan jälkeen on elänyt ja uudistunut olo. Minulla on sellainen olo Tove Janssonia luettuani, siksi hän on lempikirjailijani.” Tätä samaa täydellisyyttä löysin myös Lastentarinoista. Se sai minut myös muistamaan Ammalle antamastani lausunnosta erään tärkeän asian: täydelliset kirjat tavoittavat elämästä ja ihmisyydestä jotain sellaista, niin perimmäistä, että ne sopivat sekä lasten että aikuisten luettavaksi.
Lastentarinoita on nimestään huolimatta myös aikuisille, tai ehkä jopa pikemminkin aikuisille, sopiva kirja. Se kertoo seitsemän samaan aikaan ilkikurista ja vakavaa tarinaa. Ja tarinoiden nimet lupaavat, että nyt saa ottaa mukavan asennon ja nauttia: Pöytä on pöytä, Amerikkaa ei ole olemassa, Mies, joka ei halunnut tietää enää mitään.
Ja minä nautin. Nautin siitä, että tarinoissa käsiteltiin aiheita, joita muistan itsekin lapsena pohtineeni: jos lähtisi kävelemään suoraan, kiertäisi maapallon ja palaisi lopulta lähtöpisteeseensä. Entä jos keksisi oman kielen, vaihtaisi sanojen paikkaa? Myös kaikenlaiset hovitarinat olivat lapsena jännittäviä, ja Lastentarinoista löytyy kertomus narrista.
Nautin erityisesti siitä, että kirjan tarinat olivat näennäiset hyvin selkeitä mutta kuitenkin monitasoisia. Lapsena olisin lukenut tarinat varmaankin juuri noin kuten ne edellisessä kappaleessa esitin, kertomuksina kiinnostavista asioista. Nyt aikuisena löysin syvempiä merkityksiä. Esimerkiksi tarina miehestä, joka pohti kielen olemusta ja päätyi vaihtamaan sanojen paikkaa mielivaltaisesti (”Peiliä hän sanoi tuoliksi” jne.), oli riipaiseva. Lopulta mies ei enää itsekään muistanut, mitä hän milläkin tarkoitti eikä kukaan ymmärtänyt häntä. Tunnen erään muistisairaan vanhuksen ja kertomuksen lopussa ajattelin häntä: Harmaatakkinen vanha mies ei ymmärtänyt enää muita ihmisiä, mutta se ei ollut vielä kovinkaan paha asia. Paljon pahempi oli se, etteivät ihmiset enää ymmärtäneet häntä.
Niin, ja kukapa aikuinen ei olisi joskus ajatellut, ettei halua tietää enää mitään? On myös päiviä, jolloin haluaisi Joodok-enon innoittamana sanoa joka asiaan vain joodokjoodokjoodok. Minusta tällaisissa kirjoissa ollaan jotenkin asian ytimessä. Kirjan ei pidä olla mahdottoman pitkä, monimutkainen tai mitenkään lukijaa koukuttava tai houkutteleva ollakseen vaikuttava. Nämä pienet tarinat eivät kulu lukemisesta, vaikka ne aukeavat jo ensilukemalta.
Päätän kehuni kiittämällä kirjakohtaloa. On hassua, kuinka joskus jostain kirjasta ei ole kuullutkaan, ja sitten se tulee monesti vastaan. Kuulin ensimmäisen kerran Lastentarinoista, kun kyselin vanhassa blogissani aikuisten satujen perään. Karoliina ja Reeta Karoliina osasivat vinkata tästä kirjasta. Ei mennyt kuin hetki, niin luovan kirjoittamisen kurssin opettaja määräsi tämän luettavaksi!
Olen kirjakohtalolle hyvin kiitollinen. Vielä kun se toimittaisi kirjan omaan kirjahyllyyni – harmikseni Lastentarinoita ei saa näemmä enää edes antikoista.
Tekstinäyte kertomuksen Maa on pyöreä alusta:
Muuan mies, jolla ei ollut mitään erityistä tekemistä, joka ei ollut enää naimisissa ja jolla ei ollut enää lapsia eikä työtä, kulutti aikaansa siten, että hän mietti vielä kerran, mitä kaikkea hän tiesi.
Hän ei tyytynyt siihen, että hänellä oli nimi, hän halusi tietää tarkalleen myös sen, miksi niin oli ja mistä nimi oli peräisin. Niinpä hän selaili päivät pääksytysten vanhoja kirjoja, kunnes löysi niistä nimensä.
Sitten hän keräsi kokoon sen, mitä hän tiesi, ja hän tiesi saman kuin mekin.
Peter Bichsel: Lastentarinoita. (Kindergeschichten). Otava, 1982. Suom. Markku Mannila (alkuteos vuodelta 1969)