Rasahtanut sydän
Kirvat torkkuvat
lehvistöissä.
Metsä on sydänten
ääniä täynnä.
(Risto Rasa: Metsän seinä on vain vihreä ovi, 1971)
Jos asiat olisivat toisin, istuisin nyt junassa matkalla Tampereelle ja Annikin runofestivaaleille. Sen sijaan istun kotisohvalla, lihaksia ja päätä kolottaa, olo on tukkoinen. En jaksanutkaan lähteä katsomaan blogiystävää enkä Risto Rasaa.
Tänä vuonna on käynyt jo kahdesti, että runoilija Risto Rasa esiintyy jossain, ja näen hänet melkein – mutta en sittenkään. Ehkä kohtalo yrittää kertoa jotain? Olen huomannut, että Rasa osallistuu tänä vuonna myös Kustavin Volter Kilpi -viikolle, mutta tiedän, etten pääse sinnekään.
En luovu toivosta. Vaikka sydämeni rasahti rikki, kun Rasa-retki taas peruuntui, vaikuttaa siltä, että Rasa on aktivoitunut. Olen lukenut pari haastattelua, joissa hän on sanonut karttelevansa julkisuutta, mutta tänä vuonna hän on osallistunut muutamiin kirjallisuustapahtumiin. Toivon, että se enteilee uutta runoteostakin!
Ei muuta asiaa. Menen torkkumaan.