Roope Lipasti: Rajanaapuri
– Mitä varten sinä olet sitten käynyt kouluja? kysyin.
– Katsos kun minä olenkin kaappiojankaivaja: taipumukseni viittaavat ojankaivuuseen, mutta ne on ahdasmielisessä yhteiskunnassa pidettävä visusti kaapissa, sillä olosuhteiden pakosta joutuu tekemään kaikenlaista keskiluokkaista ja siistiä.
Naapuri virnisti jutulleen ja jatkoi:
– Kaappiojankaivaja on sellainen, joka köyhien lähtökohtiensa vuoksi on pakotettu jo nuorena hakeutumaan erilaisiin yliopistoihin, jotta voisi elättää perheensä. Kaappiojankaivajien sukupolvelle on laitettu lounasseteli Bossin puvun taskuun ja lähetetty hyväpalkkaisiin toimistotöihin. Surkeaahan se on, mutta turha sitä näin jälkikäteen on parkua. Ehkä jo seuraavalla sukupolvella asiat ovat paremmin. (s. 92)
Yllä oleva kohta Roope Lipastin Rajanaapurista luettiin eräässä tilaisuudessa. Sisäinen ojankaivani havahtui ja halusin lukea koko kirjan. En pettynyt.
Lipastin romaani on (itse)ironinen kuvaus elämästä Suomen maaseudulla ja etenkin omakotitalossa. Minäkertoja on viisikymppinen lapseton leskimies, opettaja ja kaikin puolin tolkun ihminen. Hänen tontillaan eivät rikkaruohot rehota, ja lumityötkin tehdään viimeisen päälle:
Jos joku haluaa tulla katsomaan, millainen on hyvin hoidettu piha, sopii tulla katsomaan meille. Erityisen ylpeä olen talvikunnossapidosta: kolaan lumen niin siististi pois, että piha on täydellisen tasainen ja lumivallit viivasuorat. Se kertoo elämänhallinnasta. Oma vaimoni tapasikin sanoa, että saan pihan näyttämään niin täydelliseltä, ettei hän voi mennä sinne meikkaamatta. (s. 51)
Naapuritontilla taas huseeraa oikea jokapaikanhöylä ja pellepeloton, alati puuhasteleva kuuden lapsen isä, jolta eivät ideat lopu. Vaimo yrittää toppuutella puolisoaan, mutta ei: on saatava rantasauna, vaikkei ole rantaakaan. Ja sitä paitsi rannan helposti, kaivaa vain montun. Luova hulluus kunniaan!
Rajanaapuri etenee odotuksenmukaisesti. On arvattavaa, etteivät touhukkaan naapurin projektit valmistu ja kaikenlaisia kömmähdyksiä sattuu. Lukijaa ei yllätä sekään, että kun säntillinen naapuri pyörittelee silmiään toisen toheloinnille, hänen silmänsä osuvat myös tämän vaimoon. Mutta ei, voinen paljastaa että kirjaa on turha lähteä lukemaan kolmiodraamakertomuksen toivossa, vaan pikemminkin se käy humoristis-sosiologisesta katsauksesta omakotiasumiseen ja keski-ikäisyyteen. Vaikka kirjan hahmot ovat stereotypisiä, ovat he myös aitoja, ja tarina on kauttaaltaan lämminhenkinen ja erilaisia ihmistyyppejä ymmärtävä. Vaikken löydä omasta pihapiiristäni suoraan yhtään kirjan hahmoa, naurahtelin monille kirjan tapahtumille ja myös muistelin omia ja naapurien sattumuksia vuosien varrelta. Koska tiesin Lipastin omakotiasujaksi ja monen lapsen isäksi, en voinut olla pohtimatta sitäkään, mitkä kirjan kuvauksista olivat omaelämäkerrallisia.
Oikein mukava ja onnistunut teos siis! En ole kuitenkaan aivan varma, jaksaisiko tätä lukea ilman omakohtaista puutarhapiiperrys-naapurien kanssa seurustelu-kokemusta. Ja vaikka minusta oli rentouttavaa ja hauskaa lukea mutkatonta (paikoin jopa hieman huolimatonta) pakinatyylistä tekstiä, tiedän niitäkin, joita jo ajatus humoristisesta kirjasta ärsyttää; itse viihdyin oivallisesti Rajanaapurin seurassa enkä ihmettele, että Lipastin oppi-isäksi on arvioissa povattu Veikko Huovista, koska niin tein itsekin. Minullakin kävi tosin mielessä, että tarina olisi toiminut hyvin pienimmissäkin erissä, vaikkapa lehden jatkokertomuksena. Kirsi on kuunnellut Rajanaapurin äänikirjana ja mitä ilmeisemmin pitää kokemusta mainiona.
Omakotiasumisen kuvauksien lisäksi hihittelin myös mm. tälle näkemykselle. Seniiliys on käsillä:
– Vanhenemisen ensimmäinen oire on, että alkaa nauttia maisemista. Kun innostunut lause ”Katsokaa, kuinka hieno ruska!” alkaa aiheuttaa vastakaikua eikä oksennusreaktiota, nuoruus on mennyt. Toinen selvä merkki seniiliydestä on, että alkaa arvostaa vanhoja puita. Yhä useammin alkaa sanoa ääneen, että onpa siinä komea tammi ja että tuo honka se on ainakin kolmekymmenmetrinen, oho. (s. 217)
Roope Lipasti: Rajanaapuri. Atena, 2013. 5. painos. Kansi: Elina Warsta