Rosa Liksom: Hytti nro 6
Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää.
Vuotuinen traditio on suoritettu: luin Finlandia-voittajan. Lukeminen oli tänä vuonna miellyttävämpää kuin parina viime vuotena.
Ensivaikutelmani Rosa Liksomin Hytti nro 6:sta pitivät paikkansa. Tämä kirja on samaan aikaan ruma ja kaunis, runollinen ja raadollinen, rauhallinen ja villi. Tämä kirja on taidetta. Olen tyytyväinen, että juuri Hytti nro 6 voitti Finlandian, sillä muuten en olisi lukenut sitä ja olisin jäänyt paitsi voimakkaasta lukukokemuksesta. (Edelleenkin minulla on muut Finlandia-ehdokkaat lukematta, samoin moni muu kehuttu kotimainen uutuus, joten en tiedä, mitä voimakkuuksia niissä piilee.)
Viikko Finlandian jälkeen kaikki jo varmasti tietävätkin, että kirjassa matkustetaan Siperian-junalla halki Neuvostoliiton, Moskovasta Mongoliaan. Päähenkilöitä ovat suomalainen tyttö ja venäläinen mies, jotka joutuvat jakamaan hytin, tytön kiusaksi ja miehen iloksi tai ainakin ajanvietteeksi. Kun Neuvostoliitossa ollaan, juna-aikataulujen kanssa on niin ja näin, ja toisinaan juna pysähtyy matkan varrelle pariksi päiväksikin.
Tapahtumien tasolla kirjassa ei tapahdu hirmuisesti, mutta vähitellen miehen sekä etenkin tytön menneisyydestä saadaan tietää enemmän. Ei kuitenkaan kauheasti, sillä tämä on ylipäätään tapahtumaton, jotenkin hiljainen kirja. Pidin kuitenkin siitä, että pitkän ja vellovan junamatkan päätteeksi kirjassa oli selkeä loppu. Oletin koko ajan, ettei sellaista olisi.
Vellovaa matkaamista, epämääräisiä ihmisiä, ankeita neuvostokaupunkeja, likaa, kurjuutta ja pahaa hajua ja oloa. Ne jäivät kirjasta päällimmäisenä mieleeni (sekä se, että kirjassa oli usein luettelomaista kerrontaa, joka on näemmä tarttunut minuunkin). Silti kirja oli kaunis, paikoin jopa kuulas ja jotenkin balladimainen, sellainen väkevä rujonkiehtova kertomus. Olin jo alkanut lukea kirjaa, kun kuulin Rosa Liksomin haastattelun, jossa hän sanoi haluavansa jatkaa muiden pohjoisten taiteilijoiden, kuten Kalervo Palsan ja Timo K. Mukan, perinteitä. Tämä ei hämmästyttänyt minua, koska erilaisesta aihepiiristä huolimatta olin jo ehtinyt ajatella Timo K. Mukan teoksia. Joillakin on taito tehdä inhottavasta ja luotaantyötävästä merkillisen hienoa.
Tuo hienous, kauneus ja kiinnostavuus syntyivät minusta erityisesti kirjan kielestä; joku enemmän Neuvostoliittoa tunteva syttyisi varmaan enemmän tarinallekin. Kerronta oli samanaikaisesti pienieleisen tarkkaa ja elokuvamaisen konkreettista: ainakin minusta jotenkin hyvin aisteihin vetoavaa. Paikoin teksti oli kuin runoa, mutta sitten ruma sana tai kohtaus teki siihen särön. Kiinnostavaa! Minusta tämä on kirja, jota kannattaisi lukea rauhassa sen kieltä tutkiskellen – ja melkein veikkaan, että sitä tullaan tutkiskelemaan vielä monissa kirjallisuus- ja kirjoittajapiireissä. Minua kiinnostaisi lukea pohdintaa jo ihan siitäkin ratkaisusta, että päähenkilöt ovat vain tyttö ja mies, vaikka muiden henkilöhahmojen nimet mainitaan.
Blogipiireissä tämän teoksen ovat lukeneet jo ainakin Ina, Nora ja Marissa.
Tekstinäytteen valitseminen oli tällä kertaa kovin hankalaa, koska koko kirja oli niin hieno, mutta valitsen sen sivulta 93, kohtauksesta, jossa mies ja tyttö ovat aterioineet junahytissään. Viereisellä sivulla olisi ollut kohtaus, jossa nappisilmäinen kulkukoira johdattaa tytön pontikanmyyjän luokse, sekin jäi mieleen.
Kun he olivat nauttineet pitkän ja laiskan aterian, mies avasi hytin oven.
– Päästetään maailma sisään.
Mies hieroi ohimoitaan ja nipisteli korvanlehtiään. Tyttöä väsytti, mutta hän piirsi siperialaisen uudiskaupungin.
Mies halusi nähdä piirustuksen. Hän katsoi sitä pitkään.
– Tämä ei ole mitään, mies sanoi ja viskasi piirustuksen takaisin tytölle. Sulla ei ole lainkaan mielikuvitusta, tyttöseni. Piirtäisit ensiksi pienen joen ja sen yli kulkevan nätin sillan. Sillan taakse, joen toiselle rannalle, piirtäisit polun joka katoaa pitkän heinikon sekaan, heinikosta kasvavan niityn ja niityn taakse metsän. Metsän reunaan piirrät sammuneen nuotion hehkuvan hiilloksen. Ja lopuksi sivallat taivaanrantaan auringonlaskun viimeiset säteet. Sellaisen kuvan mäkin voisin laittaa parakin seinälle roikkumaan.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. Wsoy, 2011.
Takakannen kuva Pekka Mustonen, päällys Martti Ruokonen.
Kirjan esittely + tekstinäyte kirjailijan kotisivuilla