Runokiukuttelija avautuu
Ei itkeä saa, ei meluta saa, etenkään näin joulun aikaan. Mikäli haluaa antaa itsestään viisaan kuvan, ei varmaankaan saa myöskään haukkua runoutta eikä ainakaan tunnustaa, ettei tykkää hienosta runoudesta.
Minä kuitenkin haukun ja tunnustan.
Olen lukenut tänä syksynä runoja enemmän kuin koskaan näin lyhyen ajan sisällä. Se ei ole kovin paljon, mutta luulen, että olen kuitenkin lukenut jotain ainakin pariltakymmeneltä runoilijalta.
Eniten olen pitänyt niistä, jotka kirjoittavat lyhyesti, yksinkertaisesti, tavanomaisia sanoja käyttäen ja tunnelmallisesti, arkisia asioita ja tavallisen elämän ilmiöitä kuvaten. Pidän enemmän luontokuvista kuin suurista tunteista. Risto Rasa ja Eeva Kilpi ovat säilyttäneet suosikkiasemansa. Mirkka Rekola ja Pentti Saarikoski ovat saaneet minut kiinnostumaan tuotannostaan, mutta niin paljon en ole syttynyt, että olisin kirjoittanut ihastuneita vuodatuksia, kuten tein luettuani Kilven runokokoelman alkukesästä.
Sain vinkin myös unelmapaikassani Kökarin saarella kirjoitetusta runoteoksesta, Caj Westerbergin pienestä kauniista kirjasesta Yönmusta, sileä. Esimerkkiruno teoksen osiosta Talvi: Merenselältä vyöryy / tummanpuhuva pyry. / Aurinkolaikkuja lahdella.
Olen viettänyt eläessäni tarpeeksi aikaa talvista merenselkää tuijotellen tavoittaakseni heti tuon runon tunnelman. En kaipaa runoilta tuon enempää. Mielestäni se, että runo herättää jonkun ajatuksen, tunteen tai muiston on oleellisinta. Runojen lukijana taidan olla nautintoa ja elämyksiä hakeva, vaikka muihin teksteihin tutustun usein aivan muistakin kuin viihtyvyys- tai ylipäätään tunnesyistä. Yönmusta, sileä on ihana ja tärkeä kirja.
Mutta. Olen myös yrittänyt opiskella (ja kirjoittaa!) runoutta tänä syksynä ja törmännyt mielipiteisiin, että runon kielen pitäisi aina olla jotenkin kieltä uudistavaa. Runoissa ei saisi olla ainakaan riimejä, sellainen on ihan passé, epätaiteellista ja lapsellista. Runot eivät saa olla hauskoja tai ainakaan ihania vaan niiden on oltava jotain tavallisen kielenkäytön ja arkiymmärryksen tuolla puolen. Runojen pitäisi muuttaa mailmaa.
Silti olen viime aikoina viihtynyt myös Jukka Itkosen Lumilyhdyn valossa -runokirjan ääressä. Hankin kirjan kirjamessuilta, koska ystävä löysi sen sieltä ensin ja oli niin ihastunut, että tekstaili ja soitteli minulle Itkosen runoja – tai loruja, mitä nämä ovatkaan. Esimerkkinä teoksen aloittava runo Marraskuun viimeinen päivä:
Sorsalla suojana
kaislikko,
lapsella äidin syli.
Talvi on
varttia vaille jo,
syksy on varttia yli.
Minustakaan tuo ei ole suuren suurta taidetta, mutta, kuten toinen ystävä jolle koeluin Itkisen riimittelyjä, sanoi, hyvää käyttörunoutta.
Miksei käyttörunoutta arvosteta enemmän? En nyt tarkoita hempeitä lahjakirjoja, vaan tällaisia oikeita mutta helppoja runoteoksia. On vaikea kirjoittaa tästä ympäripyöreästi, mutta sanotaan, että tiettyjä kannanottoja ja teorioita kohdattuani minusta on alkanut tuntua, että olen ihan juntti, jos edes luen mitään noin yksinkertaista, saati että pidän siitä.
Ja silti. Eikö juuri se, että runous käsitetään usein vain kokeelliseksi/uudistavaksi/erityisen yleväksi ja erikoiseksi kielenkäytöksi tee siitä genren, joka kelpaa loruina lapsille ja ”oikeana” runoutena vain pienelle osalle lukijoita? Eikö juuri siksi käyttörunous jää monilta löytämättä? Ja kun innostuu ensin käyttörunoudesta, saattaa lopulta innostua siitä ”oikeasta” runoudestakin.
Booksy, joka on myös testannut runonlukua tänä syksynä, sanoi odottavansa, että selitän, miksi runous on niin hankalaa. En osaa selittää, mutta haluaisin tietää onko runous hankalaa vai onko siitä vain tehty niin hankalaa. Ja miksi ja miten on tehty?
Tämä kiukuttelu on nyt vain omakohtaista jaarittelua, kuten huomaatte. Hdcanisin pitkälti runouteen keskittyvästä Hyönteisdokumentti-blogista löytyy tietoa itsensä T. S. Eliotin runomielipiteistä. Ymmärrän T. S. Eliotin jaon, että on suuria ja pieniä runoilijoita ja että runoilijan pitäisi ajatella vain kieltä, ei yleisöä. Ymmärrän teoriassa, mutta käytännössä olen eri mieltä. Nimittäin, ehkä junttina kaupallisuuden puolustajana, haluaisin, että tavallistakin runoutta arvostettaisiin enemmän ja sitä tuotaisiin enemmän esille. Eikö runoudessakin voisi olla suuren yleisön bestsellereitä vai veisikö se runoudesta uskottavuuden?
Lopetan purnaukseni, mutta saatan palata joskus tieteellisemmin asiaan. Runouden olemuksesta ja runojen lukemisesta löytyy juttua myös Sallan lukupäiväkirjasta. Ja – jotten nyt ihan idiootiksi leimautuisi ;) – korostan kuitenkin, että tietenkin minusta on hienoa, että on myös ”hankalaa ja oikeaa” runoutta ja sillä lukijoita, etenkin niin tarkkoja lukijoita kuin Penjami, nautin toisten runoanalyysin lukemisestakin. Meistä kaikista ei vain ole edes hienon runouden lukemiseen, saati kirjoittamiseen tai edes analysointiin. Silti mekin voimme pitää runoudesta ja pitää runosuosikkejamme oikeina runoilijoina.
***
Kirjoituksessa siteeratut teokset:
Caj Westerberg: Yönmusta, sileä. Otava, 2011.
Jukka Itkonen: Lumilyhdyn valossa. Kirjapaja, 2011