Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle
Sanon suoraan, etten ole koskaan halunnut matkustaa Intiaan. Pari pitkää Aasian-matkaa ovat tuoneet olon, että muiden paikkojen kaoottisuuden ja kurjuuden vielä kestän, mutta Intia olisi liikaa joka aistille ja mielenrauhalle. En olisi varmaan tarttunut Satu Rommin matkakirjaankaan, ellei siinä olisi liikuttu Pohjois-Intiassa moottoripyörällä. Mooottoripyöräily on minun ja etenkin mieheni uusi harrastus.
Pitkä taustoitus, mutta nyt itse asiaan: onneksi Satu Rommi ja hänen italialainen miesystävänsä kulkevat mopolla, sillä muuten olisin jäänyt paitsi sekä viihdyttävää että opettavaista, mukavaa vaihtelua marraskuuhun tuovaa lukukokemusta.
Moottoripyörämatka on – yllätys – miehen unelma. Pari lähtee liikkeelle vanhalla Royal Enfield -pyörällä Mysoresta, jossa Satu Rommi on pitänyt kahvilaa ja toimii joogaopettajana (hän on kirjoittanut näistä kokemuksista teoksen Kahvia ja guruja). Heti alkuun tulee vaikeuksia: Rikshakuskit huijaavat matkalla junalle, jonka on tarkoitus kuljettaa Sadun ja hänen miehensä sekä ystävänpariskunnan moottoripyöriä alkumatkan. Junassa paikalliset haastavat riitaa ulkomaisten kanssa ja perillä selviää, että toinen pyöristä on jäänyt junasta. Intiaan ei selvästikään kannata lähteä kellon kanssa, sillä usein matkaan tulee syystä tai toisesta päivien pysähdyksiä.
Reissu ei muutenkaan kuulosta miltään rentouttavalta hemmottelumatkalta. Sääolosuhteet ovat kurjat, vuoristotiet vielä kurjempia. Kirjassa podetaan vatsa- ja vuoristotautia, kohdataan huijareita, kähmijöitä ja känniläisiä, moni suunniteltu nähtävyyskin jää näkemättä. Satu Rommi toteaa suoraan: Intia turruttaa minut. Minusta ei tullut empaattisempaa tai myötätuntoisempaa, vaan vähemmän empaattinen ja myötätuntoinen. Voin käskeä pientä nälkäistä kerjäläislasta painumaan helvettiin. – – Tämä ei ole hyvä juttu, mutta luulen, että mieli kehittää tämän asenteen eräänlaiseksi henkiseksi suojautumiskeinoksi, koska muuten minua ympäröivä uskomaton kurjuus tekisi minut hulluksi.
Ja kaikesta tästä huolimatta kirja on ihana ja kiinnostava! Matkapäiväkirjamaisen kepeä teksti etenee sujuvammin kuin sen kuvaama matka ja kirjassa on paljon kiinnostavia maantieteellisiä ja sosioekonomisia seikkoja; myös uskonnollisia, filosofis-elämänasenteellisia ja kulinaarisia asioita sivutaan tuon tuosta.
Tämä kirja ei ollut minulle liikaa, vaan melkein koin sen kaikilla aisteillani – tai ainakin kuvittelin näkeväni Aasian valon, haistavani sen löyhkän, kuulevani sen kakofonian. Luulen myös tietäväni, mitä Satu Rommi tuskailee, kun hän ei ensin tunnu löytävän sitä pyhää ja mystistä, taianomaista Intiaa, jotka muut (länsimaiset) matkaajat niin helposti löytävät. Ja ymmärrän myös, että hänen piti tehdä matka löytääkseen sen lopulta: Himalajalla pääsin taas kokemaan Intian matkailijan näkökulmasta ja muistin, millaista Intiassa voi olla, kun kaikki on uutta ja eksoottista eikä tarvitse huolehtia mistään. Himalajalla ihastuin Intiaan uudelleen.
Toisaalta en ymmärrä lainkaan, että meistä kenenkään pitäisi matkustaa ainakaan ”aidoille, turmeltumattomille” seuduille, joissa tässäkin kirjassa osin liikutaan. Satu Rommi ei nosta itseään yhtään muita paremmaksi, kun hän pohtii, miten huono vaikutus länsimaisella elämäntavalla ja turismilla on ollut joihinkin seutuihin. Hän sanoo, että ennen kierrättäminen oli luonnollinen elämäntapa Intiassa, mutta nyt keskiluokka ei halua kierrättää mitään, kun on varaa ostaa uutta. Ja etteivät meidän niin helposti onnettomina pitämämme köyhät ja maalaiset aasialaiset tunteneet masennusta edes yleisenä ilmiönä, ennen kuin kuului huhuja, että jossain kaukana ihmiset syövät masennukseen hoitoon jopa lääkkeitä.
Monipuolinen kirja siis. Suosittelen sitä reippureissaajille ja Intia-faneille, ylipäätään Aasiasta kiinnostuneille (lopussa on myös pari faktalukua). Moottoripyöräilijöille suosittelen kirjaa sillä varauksella, että tästä kirjasta voi saada varsin hurjia vaikutteita ja erikoisia matkahaaveita.
Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle. Basam Books, 2011