Sirke Happonen: Muumiopas
Tietokirjaa voi harvoin sanoa hauskaksi – paitsi jos sen aiheena ovat muumihahmot ja se on kirjoitettu yhtä nasevasti kuin muumitutkija (miten kadehdittava titteli!) Sirke Happosen Muumiopas. Muuminystävien lisäksi tätä teosta voi suositella ihan kaikille, joita kiinnostaa ihmisluonne hyvine ja kummallisine ominaisuuksineen. Muumilaakson väkihän on mitä inhimillisintä porukkaa, ja Happonen kuvaa sitä tarkasti kuin Tove Jansson. Jos luulit, että muumit ovat hassuja satuhahmoja, olet aivan väärässä!
Luin kirjan antaumuksella kannesta kanteen ja samalla koin monet muumiromaanien suosikkikohtaukseni uudestaan: erityisesti Muumipappa ja meri palautui voimakkaasti mieleeni. Huomasin myös, etten tiedä muumeista juuri mitään – en ole nimittäin lukenut muumisarjakuvia, ja olen selvästi jäänyt paljosta paitsi. Muumioppaassa on omat osionsa mm. agenteille, salapoliiseille ja kalastajille – kalastajia tosin tavataan myös muumiromaanien puolella. Joka tapauksessa, mitä merkillisimmät hahmot ja tapahtumat saivat vakuuttumaan, että minun on syytä laajentaa Jansson-kokoelmaani myös sarjakuviin.
Sitten Muumioppaan lukemisen olen laajentanut myös jokapäiväistä elämääni muumikategorioiden mukaan havainnointiin. Happonen on nimittäin kirjoittanut tunnetuimpien hahmojen, kuten muumiperheen väen kohdalle myös katsaukset, millaisia ovat meidän maailmamme vastaavat hahmot ja miten muuttua ko. hahmoksi, vaikkapa miskaksi, mymmeliksi tai nuuskamuikkuseksi. Kuvaukset ovat hihityttävää ja myös hieman kuumottavaa luettavaa, sillä niistä löytää liikaakin yhtymäkohtia todellisuuteen. Tiedän parikin niiskuneitiä (ja kirjan luettuani ymmärsin, miksi en tule heidän kanssaan erityisen hyvin toimeen), myönnän joskus sortuvani hemulimaiseen jahkailuun ja yksitoikkoisuuteen, vaikka toisaalta esimerkiksi vilijonkkamainen kodinhoitosuuntautuneisuus ja jatkuva kunnollisuus on minusta kaukana.
En muista muumeja lukiessani kiinnittäneeni erityistä huomiota homssuihin, mutta lukiessani Happosen analyysia homssujen olemuksesta koin yhteenkuuluvuutta noiden kummallisten, vaikeasti selitettävien olentojen kanssa. Esimerkiksi:
Meidän maailmamme lapset syntyvät homssuina, ja ympäristöstä riippuu paljon, miten homssuiksi he jäävät. Homssut uskovat, että maailmaa voi ymmärtää tai ainakin siitä voi kertoa jännittävän tai kauniin. Vain he tietävät, miten hauskaa ja pelottavaa kuvitteleminen on, miten kokonaisia maailmoja voi syntyä muutamien esineiden tai sanojen varaan: millaisia seikkailuja, salaisuuksia ja hajuja piilee metsissä, rappukäytävissä ja kellareissa. (s. 58)
Eipä ihme, että parissakin Muumioppaan kuvassa homssu on hakeutunut kirjojen pariin.
Entäs jos itse haluaisit muumihahmoksi, vaikkapa muumipeikoksi? Happosen ohje alkaa näin:
Muuntaudu muumipeikoksi
Kun tulet uuteen paikkaan, etsi kohta, missä on kaikkein kauneinta ja asetu siihen. Jos mahdollista, rakenna maja ja kutsu ystäväsi tai rakastettusi siihen kanssasi asumaan. Valvo kaikki kuutamot. (s. 132)
Oivaltavien hahmo- eli luonnekuvausten ohella kirja antaa runsaasti tietoa Janssonin työstä sekä eri hahmojen synnystä niin kielen, piirtämisen kuin ”yleisen suunnittelunkin” osalta. Lisämielenkiintoa teokseen tuo, että hahmojen nimet on kerrottu myös ruotsiksi ja englanniksi. Hemuli-sana aukeaa aivan eri lailla tämän selostuksen jälkeen:
Mikä ihmeen hemuli? Hemuli-sana määrittyy vastakohtansa kautta. Vanhahtava, mm. laintulkinnassa käytetty ruotsin kielen sana ohemul tarkoittaa perusteetonta ja asiatonta, ja mikäpä olisi sen epähemulimaisempaa. Tästä voidaan johtaa adjektiivi hemul, hemulimainen (jota ei siis virallisesti ole). Hemuli jos ken on perusteellisen ja asiallisen perikuva.
SKS:n muumitestin mukaan olen muuten nuuskamuikkunen, vaikka en ehkä haluaisi olla. Lapsena nuuskamuikkunen oli suosikkihahmoni, mutta aikuisena olen alkanut pitää häntä itsekeskeisenä ja hieman ärsyttävänä… Niin tai näin, Muumioppaasta löytää lisää tietoa täältä, ja Sirke Happosen voi nähdä huomenna 18.12. haastateltavana SKS:n kirjamyymälässä.
Sirke Happonen: Muumiopas. SKS, 2012