Suvi Ahola: Lukupiirien aika
Kenellekään ei tule varmaan yllätyksenä, kun sanon, että itse kirjojen ohella minua kiinnostaa lukeminen sinänsä, lukeminen harrastuksena, elämäntapana ja itsensä toteuttamisen ja maailman hahmottamisen välineenä. Kyselen niin blogissa kuin sopivassa seurassa ihan tosielämässäkin muiden lukutottumuksista, ja kun kuulin, että toimittaja, kriitikko Suvi Ahola kerää aineistoa lukupiireistä kertovaan väitöskirjaan, ilmoitin heti oman live-lukupiirini mukaan. Meitä ei haastateltu sen tarkemmin, mutta olen odottanut innokkaasti Aholan väitöstä. Sen aika oli alkuvuodesta, ja jokin aika sitten ilmestyi väitöskirjaan perustuva tietokirja Lukupiirien aika.
Kirja on selkeää ja sujuvaa kieltä, ei mitään ylitieteellistä jargonia. Väitöskirjataustastaan johtuen se on kuitenkin hyvin asiallinen, ei varsinaisesti ”ahmittava” teos. Lukijalle ja lukupiiriläiselle siinä on kuitenkin monta kiinnostavaa seikkaa.
Ensinnäkin, vaikka Ahola toteaa heti alussa lukupiirien olevan trendikkäitä, hän myös kertoo, että lukupiirien historia on vanha. Ensimmäiset lukupiirit olivat ylhäisön kirjallisia salonkeja 1600-luvun Ranskassa. Suomessa lukupiirit yleistyivät 1800-luvun loppupuolella myös kansan pariin. Satakunta-lehti kirjoitti 1879 kuhmoniemeläisten emäntien jokaviikkoisesta lukuseurasta, jossa ideana oli ”suomalaisten kirjain lukeminen”.
Ahola arvioi, ettei lukeminen ole Suomessa ollut koskaan erityisen korkeakulttuurinen harrastus, vaan pikemminkin kansaa yhdistävä asia. Kuitenkin tänään suuri osa erilaisiin lukupiireihin osallistujista on odotuksenmukaisesti koulutettuja – ja naisia.
Itse lukupiirien kirjo on kuitenkin moninainen. Tavataan kotona, kahvilassa, kirjastossa tai netissä. Toimitaan ohjatusti tai vapaasti lörpötellen. Joillekin lukupiireily on niinkin vakavaa toimintaa, että kirja tulee luettua pari, kolme kertaa ennen lukupiiritapaamista, mutta monissa lukupiireissä keskustelu on vapaata ja rennon rönsyilevää, aiheesta toiseen poukkoilevaa, ja useimmissa piireissä on tarjolla hengenravinnon ohella myös ruokaa ja viiniä. Lukemisen lisäksi tärkeää on kokoontuminen sinänsä:
Lukupiirien nykyiseen suosioon vaikuttaa myös kaksi tarkempirajaista, konkreettista piirrettä. Yksi on se, että kokoonnutaan nimenomaan kirjan ympärille. Toinen on se, että kokoonnutaan säännöllisesti, tiettyjä sääntöjä noudattaen. Molempien merkitys on vapauden ja yksilöllisyyden yhteiskunnassa – kenties jopa sen vastapainona – ihmisille entistä tärkeämpää. (s. 153)
Kirjasta löytyi monta hyvin tutulta kuulostavaa seikkaa. Ainakin meidän lukupiirissämme on usein todettu yhteen ääneen, että lukupiiri laajentaa lukemistoa. Niin muillakin:
Lukupiiriläisten yksityisesti lukema kirjallisuus poikkeaa siitä, mitä he lukevat lukupiireissä. Yksityisesti luetaan esim. paljon dekkareita ja runoja, lukupiiriin taas valitaan useimmiten laadukkaita ja arvostettuja romaaneja, ainakin mitä tulee kirjallisiin tunnustuksiin ja näkyvyyteen mediassa. – – Lukupiiri on harrastus, jonka parissa halutaan sivistyä. (s. 166)
Suosittelen Aholan teokseen tutustumista niille, jotka haluavat peilata omaa lukupiirikokemustaan tai harkitsevat piiriin osallistumista tai peräti piirin perustamista. Minulle lukupiiri on ollut vuosien ajan kuukauden kohokohta, henkireikä ja kaikin puolin tärkeä ja rakas harrastus, joka on myös kasvattanut työkaverit aidoiksi ystäviksi. Lukupiirien ajan loppusanat olivatkin aivan oivalliset:
Lukupiirit liikuttavat kirjallisuudesta ja muusta kulttuurista kiinnostuneiden suomalaisten ydinjoukkoa. Ne pidentävät kirjan ikää, ohjaavat tarkkaan lukemiseen ja analyyttiseen keskusteluun. Niissä koetaan se voima, joilla taide koskettaa.
Kerro lukupiirikokemuksistasi tai -ajatuksistasi!
Suvi Ahola: Lukupiirien aika. Avain, 2013. Kustantajan kirjaesittely
P.S. Olen joskus kirjoitellut omat vinkkini lukupiirin perustamisesta.