Turkka Hautala: Kansalliskirja
Turkka Hautala on siitä erikoinen kirjailija, etten olen koskaan kuullut kenenkään muuta kuin kehuvan ylistävän häntä.
Pian Kansalliskirjan aloitettuani, tiesin, miksi. Tällä kirjalla on mahtipontinen nimi mutta inhimillinen sisältö. Kirjassa ei ole mitään turhaa, mutta mikään ei tunnu pakotetun harkitulta – vaikka jokainen sana ja jokainen kirjoitusvirhekin on juuri siinä paikassa, jossa sen pitääkin olla. Lyhyen, pienimuotoisen ja tarkan ilmaisun ystävänä en voi kuin ihailla.
Myös Hautala oli viime viikolla Helsingin keskustan Akateemisen kohtaamispaikalla. Hän kertoi, että Kansalliskirja alkoi muodostua, kun kirjailija sai idean kuvata paikkoja, joita ei osannut kuvitella kuin Suomeen. Vähitellen kertomukset levisivät minielämäkerroiksi ja dialogien ja tuokiokuvien pariin. Hautala halusi kuvata Kansalliskirjalla asioita, joiden suuruutta tai merkitystä ei aina huomata.
Tämän täsmällisemmin 48 lyhyestä pienensuuresta tarinasta koostuvaa Kansalliskirjaa ei kai voi kuvata. Ja kirjan nimi – joka ainakin minua ensinäkemältä hieman hämmästytti, eikä vain tavutuksen takia – se kuulemma tuntui heti ”hyvältä, oli sopivan röyhkeä ja osuva”. Osuva se onkin, sillä näissä tarinoissa on jotain hyvin suomalaista. On oikeastaan sama, ovatko nämä arjen väläykset ja elämänkohtalot totta vai eivät, sillä ne voisivat olla.
Mutta. Oli kaksi asiaa, jotka hieman häiritsivät lukukokemustani, vaikka Hautalan ihailijoihin liityinkin.
Ensinnä tarinoiden lyhyys. Alan tästä lähtien säännöstellä novellikokoelmia! Törmäsin samaan ongelmaan kuin jokin aika sitten Castillonin Kuplissa-novellikokoelman kanssa: kun kirjassa on monta lyhyttä, samankaltaista tekstiä, niitä ei kannattaisi lukea samaan hengenvetoon. Tulee ähky, tarinat sekoittuvat toisiinsa. Jos ja kun olen taas minikertomusten äärellä, yritän lukea kertomus kerrallaan, niin yksittäisillä ideoille ja oivalluksille jää enemmän tilaa.
Toiseksi etenkin lukemisen alussa minua häiritsi Hautalan ja Petri Tammisen tyylien samankaltaisuus. Tammis-fanina olisin kenties ollut vain ilahtunut, jos olisin tehnyt ko. havainnon itse, mutta nyt olin kuullut Hautalan itsensä viittavaan haastattelussa ”velkaan Petri Tammisen suuntaan”; Tamminen on kuulemma Hautalalle ykkösnimi kotimaisissa kirjailijoissa. Koska olin kuullut tämän ennen kirjan lukemista, tunsin aluksi lukevani Tammisen kirjaa. Vaikka toisaalta – Tamminen on minunkin ykkösnimiäni ja Hautala herätti myös haluan lukea häntä lisää.
Mitään oleellista moitittavaa en siis Kansalliskirjasta löydä, päinvastoin. Kertomuksissa oli jotain hyvin osuvaa ja sympaattista, vaikkeivat ne kaikki onnellisia olleetkaan. Saatoin lukiessani kuvitella rauhallisen Hautalan johonkin kahvilannurkkaan – ehkä urheiluhallin tai bensa-aseman kahvioon, tämä kirja ei kerro cappuccino-Suomesta – tarkkailemaan ja luonnostelemaan, poimimaan ideoita.
Minulle jäi muuten Akateemisen haastattelusta parhaiten mieleeni se, mitä Hautala pohti kirjailijan työstä. Jotenkin näin: ”En vaihtaisi kirjailijan vapautta melkein millään, mutta siihen liittyvän yksinäisyyden saattaisin vaihtaa ehkä aika helpostikin.”
Luulen, että vapaus voittaa yksinäisyyden jatkossakin. Juuri Hautalan nähtyäni sain sattumalta käsiini loppuvuotisen Kirjailija-lehden (4/11). Siinä on haastateltu Hautalaakin Kirjailijaliiton uusien jäsenien palstalla. Siinä nyt ”virallisenkin kirjailija-aseman” saavuttanut Hautala kertoo, että nälättömyys on hänelle ainoa kirjoittamisen edellytys; toinen suotava asia on hiljaisuus. Kun kirjailijaa on pyydetty kertomaan itsestään muutamalla rivillä, hän on kertonut näin:
T arkkailija
U johko
R ento
K uopus
K iertelijä
A jattelevainen
Sympaattista – vähän kuin Kansalliskirjakin!
Kansalliskirjasta on näkynyt jo joitakin blogiarvioita. Linkitän tämän kirjoitukseni Kirsin kirjanurkkaan, jonka pitäjä tunnustautuu hieman kyyniseksi lukijaksi, jolta Hautala vei jalat alta jo esikoisteoksellaan.
Turkka Hautala: Kansalliskirja. Gummerus, 2012. Kansi: Tuomo Parikka
Kustantajan kirjaesittely