Yasunari Kawabata: Lumen maa

 

Ikioma Kawabata on nyt luettu.

Ensin alkuun pyörrän kaikki puheeni. Viimeksi eilen kirjoitin, että arvostan kirjoissa ja tarinoissa ylipäätään todellisuuden tuntua ja yleistä merkittävyyttä. Olen myös valitellut tälläkin palstalla, etten pidä teksteistä, joiden merkitys pakenee. Kaiken kaikkiaan pidän realistisesta, täsmällisestä, ytimekkäästä kerronnasta.

Paitsi joskus. Joskus kirja on unenomainen, hahmoton ja jopa hieman surrealistinen mutta silti kiehtova. Joskus kerronta on niin hienoa, että kirjan kanssa on hyvä ja rauhallinen olo, vaikkei saisi itse tarinasta otetta. Japanilaisen Yasunari Kawabatan Lumen maa on juuri sellainen.

Kirjan etuliepeessä kerrottiin, että kyseessä on surumielinen ja herkkävireinen tarina, jonka pääosissa ovat syrjäisen vuoristoseudun geisha Komaku ja Shimamura, pääkaupungista saapunut ”joutilas uneksija”. Tämä kuulosti aivan selkeältä, samoin kirjan alku, jossa oli mielestäni heti jotain samanaikaisesti innostavaa ja seesteistä:

Juna vieri pitkästä tunnelista Lumen maahan. Maa loisti valkoisena yötaivaan alla. Juna pysähtyi eräälle pikku asemalle.

Tyttö, joka oli istunut vaunun vastakkaisella puolella, tuli käytävän yli ja avasi ikkunan Shimamuran edestä. Lumista kylmyyttä huokui sisään. Kurottaen ikkunasta pitkälle tyttö huusi asemapäällikköä kuin hän olisi ollut jossain kaukana.

Jossain vaiheessa kirjaa huomasin, että lukemiseni oli muuttunut tarinan seuraamisen sijasta kielestä ja tunnelmasta nauttimiseksi. En ollut enää täysin kärryillä, mitä kertomuksessa oli tapahtunut vai oliko mitään – eipä juuri, luulen – luin vain rentoutuneena. Tunsin vahvasti, että käsissäni oli hieno ja laadukas teos, mutta en osaisi lukemisen jälkeen sanoa siitä mitään täsmällistä.

En ole kai ainoa. Kirjassa oli suomentajan loppupuhe, joka alkaa näin: ”Jos ’Lumen maa’ on jättänyt jonkun lukijan hiukan ymmälle, hänen on parasta lukea se uudelleen – ja vähemmän ’eurooppalaisittain’. Hän havaitsee silloin, että näennäisesti mielivaltaiset ajatusyhdistelmät jäsentyvät kokonaisuudeksi ja että kuvat, jotka ensi lukemalta tuntuivat irrallisilta, liittyvät kiinteästä romaanin henkilöiden maailmaan.”

Juuri näin. Suomentaja toteaa myös, että eurooppalainen lukija on japanilaista konkreettisempi: japanilaiset asennoituvat elämään esteettisväritteisemmin ja luonnonläheisemmin, eivätkä vieroksu kuvakieltä. 

Mielenkiintoista pohdintaa, ja varmasti ainakin osin tottakin. Sanon kuitenkin eurooppalaisena täsmäkielen ystävänä, etten kavahda kielikuviakaan, vaan päinvastoin arvostan niitä, silloin kuin ne ovat harkittuja ja hienovireisiä. Kawabatan kielessä ei ole mitään kliseistä tai yliampuvaa. Itse asiassa hän kertoo selkeästi ja täsmällisesti, mutta merkillisesti kuitenkin niin, että lukijan käsitys tarinasta ja sen tunnelmasta jää jotenkin utuiseksi ja runolliseksi.

Ikioma, erikoinen ja tärkeä Kawabata. <3

Yasunari Kawabata: Lumen maa. (Yukiguni, 1947). Tammi, 2012. Suom. Yrjö Kivimies 1958.