Älä missään nimessä ole onnellinen S(u)omessa!

PB130234.JPG

PB130199.JPG

PB130212.JPG

PB130224.JPG

PB130241.JPG

Hauskaa, miten tuo blogin kommenttikentän aukeaminen on taas herättänyt blogin ihan uudelle tavalla eloon. Jossakin vaiheessa jo unohdin, kuinka paljon kommenttien lukeminen inspiroi myös kirjoittamista.

Kirjoitin alkuviikosta lottovoittajaelämästä, jonka inspiraationa toimi tämän postauksen kommentti. Yksi lottovoittajapostauksen kommentti kirvoitti minut puolestaan pohtimaan somea ja sitä, millaisen kuvan sosiaalinen media ihmisten elämästä antaa.

Olen toki jo aikaisemminkin mietiskellyt somen ja todellisuuden suhdetta. Sitä, annanko esimerkiksi itsestäni oikean kuvan ulospäin ja mitkä toisaalta ovat asioita, joista edes haluan kertoa julkisesti. Niin ja keitä somevaikuttajia ihailen, ketkä vaikuttavat minun näkökulmastani feikeille ja keiden Instagram-sivu huokuu aitoutta.

Luettuani somea käsittelevän kommentin lottovoittajapostauksen kommenttiboksista aloin kuitenkin pohtia, mikä todellisuudessa onkaan sitä aitoa aitoutta, mikä silottelua ja mikä jotain ihan muuta: ”Jos somessa jakaa vain huippuhetkiä, kuten tosi moni tekee, ja silottelee muita hetkiä, niin kyllä kai siinä vähintään alitajuisesti yhtenä syynä on juuri näyttää muille että ”katsokaa miten hyvin mulla menee ja miten täydellinen olen”. Antaahan se vääristyneen kuvan ihmisille, mutta sehän siinä on tarkoituskin.”

Uskoisin, ettei lukijan kommentti viitannut vain ja ainoastaan minun blogiini, vaan someen yleensä, joten tarkastelen asiaa nyt sekä itseni ja oman somekäyttäytymisen kautta, mutta myös niin yleisesti kuin subjektiivisesti sen voin tehdä.

Lukijani kommentti osuu varmasti monelta osin naulankantaan. Turha kai edes väittää, etteikö moni jakaisin somessa kauniita kuvia ja ihania tilanteita. Ja niinhän kyllä itsekin teen. Feedi nyt on vain yksinkertaisesti mukavampaa katseltavaa, jos sitä rytmittää ennemmin kukkapuskat kuin koiran kakat. Ja kaipa se on niinkin, että jaettu ilo on moninkertainen. Myös some-aikana.

En kuitenkaan usko, että asia olisi niin yksinkertainen kuin lukijani kommentti antaa ymmärtää. Minä en nimittäin usko, että ihmiset antavat tarkoituksella ja järjestelmällisesti vääristyneen kuvan itsestään tai elämästään. En tietenkään voi puhua kuin itseni puolesta ja siltä pohjalta, ketä somevaikuttajia tunnen, mutta niin ainakin itse ajattelen. On totta, että moni (vaikuttaja) miettii feedin värimaailmaa, osaa ottaa kauniita kuvia tai nähdä ympärillään visuaalisesti hiveleviä asioita, mutta en silti näkisi tuota somekauneutta asiaksi, jolla yritetään kertoa ”miten hyvin mulla menee”. Brändääminen ja oman linjan luonti kun on vaan aikalailla arkipäivää oli kyse sitten henkilö- tai yritysbrändistä. Ja joidenkin asioiden rajaaminen ulos kaikelta kansalta – vaikka kuinka vaikuttaja olisikin, tai ehkä juuri siksi – on enemmänkin fiksua.

Jotenkin minua on alkanut jopa vähän ärsyttää se, millä tavalla kaikki kaunis, onnellisuus ja harmonisuus leimataan usein automaattisesti epäaidoksi. Aivan kuin kaikki elämän nurjat puolet, rumuus ja valitus olisi vain sitä todellista aitoutta, hyvin menevät asiat automaattisesti feikkiä.

Ja vaikka somea kuinka syytetäänkin liiasta silottelusta, on minusta aika mielenkiintoinen ilmiö se, miten esimerkiksi perheblogien keskuudessa valittamisesta ja ruikutuksesta on tullut tietynlainen normi, jota oikein odotetaan. Että vain ne vaikuttajat, jotka iskevät peliin selluliitit (hep!), karmean parisuhteen, univajeen, uhmaiät, vaikeat synnytykset, masennukset ja kasan muita ongelmia, ovat niitä autenttisia ihmisiä. Kun taas elämän iloista kertovat tyypit leimataan helposti epäaidoiksi ”katsokaa miten täydellinen olen -tyypeiksi”. Eihän se ihan oikeasti noin mene!

Olen itse tullut jopa siihen tulokseen, että onnellisuus, kauneus ja hyvä fiilis ovat Suomen some-maailman tabuja. Asioita, joita moni ei – ainakaan ilman arvostelu – pysty katselemaan. Jos vaikuttaja lataa somensa täyteen positiivisia aiheita, huoliteltuja kuvia ja tsemppaavia ajatuksia, pitää moni tällaista ihmistä pinnallisena, tyhmänä tai ainakin epäaitona.

On totta, että elämässä on monenlaisia värejä. Ja joskus elämä potkii päähän, kaikki on paskaa ja mieli kuin marraskuun sää. Silti on olemassa hirveästi kaunista, ihanaa ja onnellista, jotka ovat ihan yhtä aitoja kuin ne synkätkin sävyt. Joskus – oikeasti aika usein – on sairaan hyvää ruokaa, kaunis koti, sydämellisiä ihmisiä, suukkoja, kukkia ja naurua. Miksi ihmeessä sellaista pitäisi piilotella? Millä logiikalla se olisi vähemmän totta kuin oksennustauti ja avioero?

Minä myönnän, että minun on helpompi kirjoittaa asioista, jotka ottavat päähän, kuin niistä, jotka ovat hyvin. Monesti deletoin ylistykset tai jätän kirjoittamatta onnellisuudesta ihan vain siksi, että pelkään antavani itsestäni liian onnellisen kuvan. Kuinka hemmetin kieroutunutta se on?

Haluisin purkaa tätä eriskummallista ”kurjuus on ainoaa oikeaa aitoutta -ajattelua”. Joten ihan rehellisesti: Elämä on tällä hetkellä niin käsittämättömän ihanaa. On tasapainoinen, onnellinen, energinen ja siunattu olo, että tekee mieli pomppia ilosta harvasepäivä (vaikka toki välillä onkin riideltävä niistä ulkohousuista). Ja kyllä: Nyt joku tulee tietysti sanomaan – koska niinhän ihmiset kuuluu Suomessa palauttaa maan pinnalle – että kyllä se arki sieltä puskee ja ankeus iskee päin pläsiä. Niin toki voi käydä, mutta miksi ihmeessä ei nauttisi siitä, kun on hyvä olla. Ja millä ilveellä arjen pitää olla synonyymi kurjuudelle? Minä uskon vahvasti siihen, että voi olla arkea ja todellista elämää, jossa onni pesee mennen tullen kurjat sävyt. 

Lopuksi pitää vielä sanoa, ettei kauneuteen pyrkiminen ole mikään some-maailman vitsaus. Ei kaikki  – läheskään – pyri tasapainoon, kauneuteen ja onneen leuhkiakseen muille, vaan siksi, että sellainen olotila nyt vaan lähtökohtaisesti on mukavampi kuin synkistely.

Minun äitini on esimerkiksi kautta aikojen sisustanut, suunnitellut jo syyskuussa kulloisenkin joulun teemavärin ja illalliskattausten ulkomuodon. Meillä lapsilla on ollut toisiinsa yhteen sopivat vaatteet, monta kuukautta aikaisemmin suunnitellut synttärikakun koristeet ja kausiverhot ihan jo silloinkin, kun kukaan ei ollut edes kuullut Internetistä. Siellä korvessa, jossa meidän kotia tai pihalla olevia lapsia ei kukaan varmuudella edes nähnyt, jos ei varta vasten tullut kylään.

Joten kyllä – visuaalisuuskin on asia, josta moni nauttii ihan vain itsensä vuoksi. Ei siksi, että sillä voisi leuhkia. Tosin en näe siinäkään mitään pahaa, jos kauneutta ja hyvää oloa haluaa sirotella ympärilleen. Vaikka sitten somessa. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Lainassa By Emkasta

Lokaatio: By Emka

Kommentit (26)
  1. Hyvä kirjoitus! Ihmiset myös välillä tuntuu unohtavan, että arki on sellaista kuin siitä tekee.

    Omaan elämään on täydet editointioikeudet. Voi päättää ihan itse omilla valinnoilla millaista elämää elää.

    Tietenkään se ei pyyhi pois sairauksia tai vastoinkäymisiä, joita kaikille tulee, mutta auttaa hemmetisti kun keskittyy kivaan. Eteläisen Suomen lumisateellakin voi ihan itse valita katsooko kauniita hiutaleita taivaalla ja puissa vai tuijottaako loskaa maassa.

    1. Karoliina Sallinen
      21.11.2017, 13:06

      Olen kanssasi täysin samaa mieltä: Jos poissuljetaan karmeat sairaudet, onnettomuudet ja muut hirveydet, aika moneen asiaan voi vaikuttaa omalla asenteellaan! 

  2. Tämä! Toisaalta olen törmännyt myös siihen, että omaa pahaa oloa, surua ja menetystä ei saa tuoda esille. Ikäänkuin elämää pitäisi vain jatkaa eteenpäin ja kaikki suru on heikkoutta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *