Erottaako 500 euron päiväpeitto tosiaan bloggaajan lukijastaan?

P1064589.JPG

P1064527.JPG

P1064540.JPG

P1064521.JPG

P1064551.JPG

P1064534 (1).JPG

P1064588.JPG

P1064543.JPG

Kirjoitin viime viikolla päiväpeitosta. Olin alun perin kuvitellut, että kirjoitukseni olisi ollut ainoastaan sisustusideapostaus, mutta toisin kävi. Tapahtui nimittäin se, mikä blogatessa ja netissä on aina kaikkein hauskinta – yllätyin. Tällä kertaa yllätyin siitä, että omasta näkökulmastani aika neutraali postausaihe sai aikaan paljon laajempaakin – jopa yhteiskunnallista – keskustelua rahasta, kuluttamisesta ja bloggaajan antamasta maailmankuvasta.

Kommenttiboksissa keskusteltiin muun muassa siitä, onko 500 euroa päiväpeitosta liikaa vai sopivasti. Toisten mukaan sijoittaminen sisustukseen oli ihan ymmärrettävää. Toiset puolestaan kokivat, että rahan voisi käyttää jollain muullakin tavalla. Molemmat näkökulmat aivan perusteltuja ja minusta myös luonnollisia. Meitä kun sattuu olemaan niin moneen eri junaan. Erilaisilla arvotuksilla, maailmankatsomuksella ja lompakolla.

Minun itseni kannalta mielenkiintoisin kommentti käsitteli kuitenkin hinnan sijaan sitä, onko blogini tekstit sittenkään – kerran 500 euron peitosta kirjoitan – enää sopivaa seuraajieni luettavaksi. Lukijani kirjoitti: ”— Tuli jotenkin ”aliarvioitu” fiilis tällaisesta, ja etten todellakaan olekaan blogin kohderyhmää… kyllä, minulla olisi rahan puolesta mahdollisuus sijoittaa 500€ päiväpeittoon, mutta en vaan keksi sellaista tilannetta mikä ajaisi minut siihen… Melkein mihin tahansa muuhun sen voisi sijoittaakin.”

Luin kommentin läpi useampaankin otteeseen, koska se herätteli minussa sellaisia ajatuksia, joita olin pohtinut jo aikaisemminkin blogiurallani, mutta joille en tuolloin ollut kuitenkaan vielä löytänyt sanoja. Tätä kommenttia lukiessani mieleni täyttyi nimittäin myös monista muista samanhenkisistä kommenteista blogihistoriani aikana, ja aloin pohtia, kokiko lukijani minun valintani – vaikka kyseli oli vain päiväpeitosta – loukkauksena häntä kohtaan. Ajatteliko hän, että koska minusta 500 päiväpeitto oli hyvä sijoitus, ja hänestä ei, minä jotenkin aliarvioin häntä, joka ei tehnyt samoja ostovalintoja kuin minä?

Aloin ymmärtää myös paremmin kaikkia niitä kertoja, jolloin olin käynyt samanlaisia (some)keskusteluja. Aloin tajuta, että jotkut lukijoistani ehkä tulkitsivat, että jos en tehnyt samanlaisia valintoja kuin he, olisin heidän valintojaan vastaan. Että kun olin lopettanut ydinperheessä elon, näytin takapuolta muille sellaisille. Ja kun laitoin rahani lähiruokaan, nauroin niille, jotka niin eivät tehneet. Ja kun totuus on, etten ajattele tippaakaan niin!

Vaikka kirjoitankin blogia, ja ymmärrän olevani samalla myös jonkin sortin somevaikuttaja, en tee valintoja –päiväpeitto, perhemuoto, harrastus tai vaikka kirja – blogihahmona. Vaan ihan omana itsenäni, oikeana ihmisenä. Ja koska en omana live-maailmaitsenänikään odota, että kaikki ympäröiväni ihmiseni tekisivät samoja valintoja kuin minä, en oleta sitä myöskään somessa. Minua alkoi ihan surettamaan ajatus siitä, jos joku oikeasti koki, että joku minun peittovalintani olisi merkki jonkun toisen aliarvioimisesta.

500 euroa on siinä mielessä loistava esimerkkisumma, että siihen rahamäärään itsellänikin on useasti moni asia kulminoitunut. Itselläni ainakin elämä on edennyt erilaisissa sykleissä – eteenpäin hypyin ja toisaalta pakituksin – jolloin viissatasen arvo on ollut eri aikana erilainan. Joskus olen tämänkin blogin elinkaaren aikana elänyt elämää, jolloin tililleni on jäänyt reilusti alle 500 euroa laskujen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen. Silloin yksikin silmätulehdus, rikki mennyt pesukone tai vaikka piilolinssitilaus on romuttanut koko budjetin niin, että on pitänyt itkua tihrustaa. Tiedän, miltä tuntuu, kun rahasta pitää huolehtia. Vain ne ihmiset, joiden ei ole tarvinnut aidosti venyttää penniä, voivat sanoa, ettei rahalla ole merkitystä. Koska sillä on. Ja se on fakta.

Toisaalta voin myös kertoa– edelleen tämän blogin elinkaaren aikana – viisisataa on ollut myös summa, jonka olemassaoloa tai puuttumista en edes ole huomannut tililtäni. Olen ollut pirun kova tekemään töitä ja silloin (joskus) rahaa on myös tullut niin, ettei jokaista euroa ole tarvinnut laskea. Toisaalta tässä keississäkin on ollut oma kääntöpuolensa: Työnteko vaatii aikaa ja voimia ja joskus ne molemmat loppuvat kesken. Siinä hetkessä se yksi viisisataakaan ei paljon lämmitä. Silloin hinta on kovempi, joka maksetaan, kuin mitä saadaan. 

Koenkin, että tiedän aika monenlaisesta elämästä, kulutuksesta ja tuloista. Ja samalla ymmärrykseni rahan arvosta on myös kirkastunut, vaikka olenkin ollut sen suhteen ihan nuoresta asti aika tarkkaa. Minulle raha ei ole kasvanut puussa tai tullut perintönä, joten massit on pitänyt tehdä itse. (Ja niistä, eli töistä, on täytynyt myös oppia kieltäytymään itse.) Siksi ajattelinkin, etten edes ajattele, tienaako lukijani 200, 2000 vai 12 000 euroa kuussa. En ajattele, että se kuuluu minulle. Eikä myöskään määritä, onko meillä todellisuudessa jotain yhteistä.

Tätä blogia klikataan kuukauden aikana sellaiset kolme-neljäsataatuhatta kertaa. Olisi jotenkin ihan järjetöntä ajatella, että yrittäisin päästä tismalleen samalle levelille tunteiden, arvojen, kulutustottumusten tai tulotason kanssa jokaisen lukijani kanssa, joka ikinen heidän lukukertansa. Enkä edes oikeasti ajattele, että tarvitsisi. Uskon nimittäin siihen, että elämä on parasta silloin, kun se on omannäköistä. Jos yrittäisi – esimerkiksi jos minä yrittäisin bloggajana – koko ajan tehdä muiden mielen mukaan, en varmasti olisi onnellinen omassa elämässäni, hukkuisin miellyttämisen suohon ja kaiken lisäksi menettäisin jotain aika arvokasta: Oman ääneni. Niin blogin kuin yksityiselämänikin puolella.

Mihinkä tässä nyt sitten päädyttiin? Halusin nyt ainakin kertoa, että minä en oleta, että kenenkään on tehtävä, kuten minä tai me. Mutta koska on hirmuisen vaikea kertoa kenenkään muunkaan elämästä, ajatuksista, ongelmista tai oivalluksista, pitäydyn omissani. Niistä minä kirjoitan. Ne ovat se minun ja blogini juttu.

Toisekseen on ihana, että te siellä ruudun toisella puolella tuotte omat – ihan erilaisetkin – ajatuksenne aina kommenttiboksiin. Koska jos kaikki nyökyttelisivät vain päätään, en A)oppisi koskaan mitään uutta ja B) koko somen rikkaus, keskustelu, jäisi tyystin pois. Parasta on jatka jutusta juttuun. Keskustella ja harhautua siitä ihan jonnekin muuallekin. Niin oikeissa keskusteluissa kuin täällä netissäkin!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, Ivana Helsinki (kotimainen tekstiili, hankittu vuonna 2015)

Kommentit (73)
  1. Upea päiväpeitto! Päiväpeitot viimeistelevät makuhuoneen ilmeen kauniisti.

  2. Minäkin kovin mielelläni kuulisin perustelut tähän 500 egen kankaanpala vs.10 euroa kuvittajalle??!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *