Kateus teki minusta huonomman version itsestäni!
Juliaihminen kirjoitti vähän aikaa sitten (näin vapaasti tiivistettynä) siitä, kuinka kateus on toiminut tietynlaisena buustina hänen (työ)elämässään. Kun on ollut vähän kateellinen vaikka ystävälle urasta, on myös itse tehnyt valintoja, jotta itse saavuttaisi jotain yhtä mahtavaa ja kateutta ei enää tarvittaisi. Paitsi tietysti silloin, kun täytyy taas hetken kuunnella ”kateellista mulkvistiä eukkoa sisimmässään”, joka johdattaa taas uusille urille.
Juliaihmisen teksti sai minut miettimään omaa suhdettani kateuteen. Perusluonteeltani en taida olla juurikaan kateellinen. Kateus on minusta ihailun ja fanituksen rumempi pikkusisko, ja jos ei lasketa Hanson-fanitusta 6.luokalla, en ole myöskään elämässäni fanittanut yhtään ketään. Minusta joku laulaja tai kirjoittaja on voinut olla todella hyvä, mutta fanituksesti sitä ei ole voinut enää Hanson-ajan jälkeen kutsua.
Ehkä kateuden ja toisaalta fanituksen puute kertovatkin aika paljon asenteestani elämään. Olen aikalailla keskittynyt koko elämäni omaan tekemiseeni niin, ettei ole ollut oikein mahdollisuutta tai aikaa miettiä, mitä ne muut (ja tarkoitan tässä tapauksessa siis ei-lähipiiriläiseni) – hyvällä tai pahalla ajateltuna – tekevät. On ollut niin kiire tehdä omia juttuja, että ei ole jäänyt aikaa toisaalta miettiä, mitä ulkopuoliset asiasta ajattelevat, mutta toisaalta en ole myöskään peilannut omia valintojani sellaisten ihmisten kautta, jotka eivät aidosti valintoihini liity.
Jottei kuitenkin menisi nyt liian epäinhimilliseksi tämä kirjoitus, täytyy kuitenkin kertoa, että muistan elämästäni kuitenkin kaksi ajanjaksoa, jolloin olen ollut kateellinen. En mitenkään suuressa mittakaavassa, mutta niin, että nuo hetket voin nimetä ja muistan, miltä minusta silloin tuntui. Molemmilla kerroilla kateuden kohteenani on ollut tyttö, jonka olen tuntenut, mutta joka ei ole ollut ystäväni (ainakaan tuossa vaiheessa). Olen siis ollut kateellinen tavalliselle tyypille, en kenellekään glamour-julkkikselle. Toinen näistä tytöistä oli yläasteellani ja toisen kaksikymppisen elämäni alusta.. Naisilla – tai siis tytöillä, koska olimme vielä niin nuoria – oli hirmuisen huomattavia taitoja. He olivat jumalaisen kauniita, omasivat uskomattoman tyylitajun (ainakin Hankasalmen -99 mittakaavassa) ja he olivat ihmisiä, joita niin tytöt kuin pohjatkin ihailivat.
Se, että noiden tyttöjen olemassaolo olisi buustannut minua paremmaksi versioksi itsestäni – kuten Juliaihmisellä oli selvästi monta kertaa käynyt – minä aloin mennä aivan väärään suuntaan. Noiden kateuskohteiden olemassaolo ei siis kannustanut minua tekemään omia juttujani paremmin, vaan nimenomaa asioita, joita nuo kateuden kohteeni tekivät (ja joissa itse en varsinaisesti loistanut). Ja kun katson varsinkin kaksikymppisen kateusjaksoni aikaan otettuja kuvia, oikein hävettää. Minun tyylini on (totaalisen huono) kopio ihailemani naisen tyylistä. En näytä kuvissa itselleni, eivätkä vaatteet todellakaan sovi minulle. Vaikka kuvat kertovatkin vain ulkoisesta habituksestani, kertovat ne minulle myös paljon sisäisestä tilastani juuri tuolloin. Kateus oli sokaissut minut niin, että olin unohtanut, kuka minä olin ja ennen kaikkea sen, mitkä olivat omat vahvuuteni. Ja voin sanoa, että minun vahvuuteni ei varsinaisesti ole olla konservatiivinen, sievästi ja hiljaisesti käyttäytyvä helmikorvakorunainen.
Kun edelleen kateus alkaa joskus vielä tälläkin iällä hiipiä puseroon, yritän keskeyttää sen matkan heti alkuunsa. Kysyn itseltäni ihan konkreettisesti, mitä kadehdittavaa ihmisessä on? Isken ikään kuin kateuden palasiksi ja samalla katkaisen siltä selän. Tässä vaiheessa yleensä tajuan myös sen, että parempi olla oma itsensä, pukeutua oman tyylinsä mukaan, tehdä omat elämänsä tavoitteet ja kilvoitella (ihana uskonnollinen termi!) oman elämänsä osa-alueissa. Se on älyttömän vapauttava tunne: Tajuta – näin jääkiekkotermein – että tärkeintä on keskittyä omaan peliin siitäkin huolimatta, että kaukalossa heiluu jos jonkinmoista tähtihyökkääjää ja laitaan junttaavaa järkälepuolustajaa.
Kun kuvasimme Nooran kanssa näitä kuvia ja luin paitani tekstin, tajusin, että siinä taisi komeilla oman elämäni mantra. Be your own muse kun kannustaa menemään omaa hiihtoa, keskittymään omiin vahvuuksiinsa ja unohtamaan kateuden. Koska ainakin minusta tulee kaikkein vahvin, iloisin, onnellisin, ystävällisin ja energisin, kun tajuaa – tähän ikää tullessa yhä useammin – että parasta on olla vain tyytyväinen siihen, kuka on. Kun ei täällä maailmassa oikeasti voi kukaan muu ollakaan.
-Karoliina-
Kuvat: Noora Näppilä
Asu: ByEmka (hametta lukuunottamatta kuvauslainaa)