Kun 4-vuotias kutsui itseään lihavaksi

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olimme lähdössä F:n kanssa leikkipuistoon tässä taannoin. Pyysin häntä pukemaan väljän jumpsuit-haalarin päälle vielä hupparin, koska sää oli aika viileä. Hän tuijotti hetken peilikuvaansa ja puhahti surullisena peilikuvalleen: ”En mä voi laittaa tätä. Mä näytän lihavalle.”.

Keskeytin samantien oman pukemiseni ja kesti hetki tajuta, mitä oli oikein tapahtunut. Oliko 4-vuotias sopusuhtainen tyttäreni todella kutsunut itseään LIHAVAKSI?

Tilanne tuntui epätodelliselle, koska emme ole varmasti koskaan F:n kuullen puhuneet kenenkään ihmisen koosta. Ja sana ”lihava” ei todellakaan ole kuulunut millään tasolla meidän sanavarastoomme. Oikeasti: En edes tiennyt, että F tietää sanan merkitystä. Olen nimittäin ollut aina todella tarkka siitä, etten ole puinut yhtä ainoata ulkonäkökompleksiani F:n kuullen edes leikilläni, vaikka tokihan naisena joskus näitä kokoasioita myös mietin. (Kirosana saattaa meiltä joskus lipsahtaa, sen myönnän. Mutta tämmöisiä sanoja en.)

Kun aloin kysellä F:n ajatuksista enemmän, selvisi, että koko tarinan alku perustui siihen, että eräät lapset olivat haukkuneet F:ää ja montaa muutakin tämän kaveria ”läskilöllöiksi” ja lihaviksi. Pilkka oli isketty siis jo moneen muuhunkin pieneen, ihanaan tyttöön.

Pisti vihaksi. Ensireaktioni oli ajatus siitä, kuinka kauhella tavalla haukkumasanoja käyttävät lapset olivatkaan käyttäytyneet. Mutta sitten tulin järkiini: Eihän vika todellakaan ollut noiden lasten, vaan niiden aikuisten, joilta lapset olivat sanansa oppineet. Millaiset aikuiset opettavat alle kouluikäisille lapsille ihmisten arvottamista koon mukaan? Ja mistä se kertookaan, että 5-vuotias tietää, että toisen voi lytätä haukkumalla tätä läskiksi?

Juttelimme F:n kanssa pitkään aiheesta. Siitä, kuinka ”lihava” ja ”läskilöllö” eivät ole sanoja, joita kenestäkään käytetään. Siitä, että jokainen saa olla omaa kokoaan ja näköään, eikä yksikään koko tai ulkoinen olemus ole toista parempi tai pahempi. Vakuutin, että hän on ihana sellaisena kuin on. Niin kuin on kaikki muutkin omanlaisensa ihmiset. Halattiin, todella kauan, ja ainakin siinä hetkessä tuntui, että F tajusi homman pointin.

Vaikka asiasta ei tuon koomin ole puhuttu, olen edelleen kauhean surullinen tapahtuneesta. Minusta on karmeaa, että tyttäreni joutui miettimään omaa kokoaan 4-vuotiaana. Itse tiesin oman painoni ensimmäisen kerran lukioikäisenä, ja voi hyvä tavaton olisin toivonut, että koko tämä kokoasia ei olisi tullut pienen tyttäreni mieleen vielä vuosiin.

Näin kuitenkin kävi. Ja todella toivon, että asia ei enää toistu. Siihenhän me aikuiset voimme vaikuttaa. Jos me emme arvottaisi tai haukkuisi muita koon tai muun ulkomuodon perustella, emme siirtäisi tätä karmeutta lapsiimme. Tai niihin naapurin lapsiin.

Joten nyt ihan oikeasti, aikuiset! Järki käteen!

-Karoliina-

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Kommentit (31)
  1. Minulle on jäänyt mieleen yläasteen kotitaloustunti viitisentoista vuotta sitten äitienpäivän alla. Teimme tunnilla täytekakkua, ja se jäi tietenkin kotiläksyksi ja kotijoukkojen arvosteltavaksi. Kaikki olivat innoissaan siitä, että nyt on taitoa leipoa äidille kakku – kaikki muut paitsi yksi tyttö. Hän oli huolissaan siitä, ettei hän saa kotitehtävää suoritettua, koska ”äiti on laihdutuskuurilla ja minunkin kuulemma pitäisi.” Tytön äiti oli erittäin laiha ja aika pelottava, ja koska tämä oli yksinhuoltaja, tyttö pelkäsi, ettei hän saisi arviota kotitehtävästä vihkoonsa. Muistan, että kauhistelimme tätä jo teini-ikäisenä ja yritimme kai jotakin lohdutuksentapaista sanoa, mutta mikään tuskin paikkaa teinitytön itsetuntoa, jos oma äiti on kehottanut laihduttamaan. Eikä tyttö edes ollut lihava, ehkä vielä hieman lapsenpyöreä.

    ps. Onneksi ihana Fiinu ei jäänyt mietiskelemään kommenttia itsekseen.

  2. Nimenomaan aikuisten pitäisi puuttua, mutta kuten Anskukin ylempänä kertoi monesti se puuttuminen jää tekemättä. Itse olen 3,5- vuotiaan lapsen äitinä todistanut tätä puistoissa ja harrastuksissa useasti. Erityisesti jos haukkuminen, töniminen, tavaroiden kädestä vieminen, hiekkakakun rikkominen, ulkopuolelle jättäminen tai mikä vain kiusa kohdistuu vieraaseen lapseen eikä lapsen kaveriin niin se monesti jätetään huomiotta. Aikuinen voi vieressä katsoa ja antaa kaiken tapahtua. Minkä viestin se antaa lapselle? Näin tapahtuu usein myös jos kiusaaja on pieni esim. 2-vuotias. Itse olen sitä mieltä, että pari vuotias ja pienempikin ymmärtää jo vallan mainiosti, että hiekkaa ei heitetä tai toisia ei tönitä. On minunkin lastani kerran haukkunut kerran poika, joka oli oppinut sanat varmasti isommilta veljiltään, eikä edes tiennyt mitä ne tarkoittaa. Järkyttävän asiasta teki kuitenkin se, että pojan äiti seisoi vieressä naama punaisena hermostuneesti naureskellen, mutta ei puhettakaan, että hän olisi sanonut pojalleen mitään. Jatkoi vain kanssani juttelua niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kyllä vanhempien käytös ihmetyttää välillä todella paljon. Ja sieltähän se malli ja oikeutus lapsen käytökselle tulee.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *