Maksanko kuvittajille vai en?

Hain pari viikkoa sitten blogiini kuvittajia, koska olin ihan kyllästynyt riipimään netin kuvapankeista ”jenkkikuvia” käyttööni. Netin kuvapankit siltä osin, miltä niitä halusin käyttää, oli jo koluttu loppuunsa.

Luulin, että kuvittajanhakupostaus olisi ollut ollut sellainen kepeä viikonloppupostaus, mutta se muodostuikin joksikin muuksi. Hitsiläinen netti, miten onnistut vieläkin yllättämään minut aina välillä. Pikkupostauksesta tuli pian paikka, jossa puhuttiin jo syviä. Eritoteen siitä, millaista luovan työ palkkaus on ja mitä sen kuuluisi olla.

Minä taisin vastata poikkeuksellisesti postauksen kommentteihin melkein jo heti sen jälkeen, kun se oli saanut pari ensimmäistä kommenttia alleen. Eka niistä oli toiselta bloggaajalta, joka halusi varmistaa, kuinka maksan kuvittajalle ja miten olen aikaisemmin toiminut kuvaajapalkkion kanssa. Kerroin, kuinka kamppiskuvauksissa varmistan/neuvottelen aina kuvaajan palkan erikseen, ja kuinka en ole kuitenkaan– rehellisyyden nimissä – maksanut oman kirjani kuvittaja-Sannille kuvista mitään, koska olemme jo ajat sitten sopineet, että kuvien käyttö blogissa hyödyttää meitä molempia välillisesti kirjamyynnissä. (Sen kyllä unohdin mainita, että Sannin tekemän vuosia takaisen bannerin kyllä esimerkiksi maksoin. Mutta sitä kai kukaan ei tainnut kysyä.) No anyway.

Taisin mainita Sannin kuvista kirjoittamiseni jälkeen kuitenkin jotain sen suuntaista, että ”uuden kuvittajan kanssa tilanne on kuitenkin toinen”. Se oli virhe! Olin itse ajatellut, että tuosta virkkeestä kävisi ilmi, että en tässä tapauksessa – koska tilanne oli toinen kuin Sannin kanssa – ilmaiseksi olisi työntekijää etsimässä. Mutta olisi – selvästikin – pitänyt olla paljon selvempi: Moni nimittäin tulkitsi vastaukseni niin, että en olisi valmis maksamaan mitään.

No jos totta puhutaan, en toki ollut miettinyt mitään tarkkaa palkkasumma valmiiksi, kun postauksen pistin ilmoille. Koska en ollut edes varma, vastaako kukaan ilmoitukseeni tai millaiset kuvittajat vastaisivat, jos vastaisivat. Kaipa sitä aika naivisti ajatteli, että homma hoidetaan sitten, kun sen ajankohta on. Siis se maksu! Jonka aion maksaa. (Hah, tuntuu höpsölle toisella nyt tätä, mutta tuntuu, etten halua tulla toistamiseen sössineeksi retoriikkaa.) Olin ajatellut, että maksu sovitaan, kun sen aika olisi. En jotenkin osannut ajatella, että palkkio olisi – kuten varmasti olisi – pitänyt kirjata jo ihan postaukseenkin auki.

Minä itse olen tottunut blogitöissä ja muissa töissä siihen, että ensin neuvotellaan työn tarpeet, työt ja suuret linjat. Oikeastaan vasta viimeisenä palkka. Eräs graafikko kuitenkin osasi kertoa minulle toisen postauksen kommenttiboksissa siitä (kiitos muuten!), että jos heidän alallaan ei HETI kerrota palkkaa, se on viesti palkattomasta työstä. Minä en sitä tiennyt ja se itse asiasta jopa yllätti minut: Olenhan tässä viime aikoina nähnyt hyvinkin läheltä graafikkojen hommaa, eikä meillä ole koskaan ollut puhetta moisesta. Mutta siis tämä oli varmasti vain omaa tietämättömyyttäni kyseisestä alasta ja sen kirjoittamattomista säännöistä.

No sitten jatketaan tähän näkyvyysasiaan, jonka moni ottikin puheeksi. Ihan totta on, että ajattelin, että blogissa olevalla näkyvyydellä olisi merkitystä kuvittajille. Enemmän jopa kuin itse rahalla, vaikkei sen arvoa voi myöskään väheksyä. Olen itsekin heittänyt läppää ”lapseni ei syö näkyvyyttä aamupalaksi” tai ”näkyvyydellä ei paljon asuntoa makseta”, joten tiedän, että näkyvyys on yksi monenkin alan kirosanoista. En voi kuitenkaan välttyä sanomasta sitä, että fakta on kuitenkin myös se, että olen tehnyt ihan hullusti duunia myös näkyvyyden ”palkalla”. Toki sitä on tarjonnut moni, joiden ”näkyvyyteen” en ole tarttunut, ja jonka olen kokenut olevan vain alentava ehdotus. Mutta joissakin tapauksissa heikompaankin palkkaan on tuonut lisäpontta se, että työ on ollut ponnahduslauta jonnekin isompaan työhön. Tai että työn avulla olen saavuttanut jotain sellaista, jota muuten en olisi saavuttanut. Esimerkiksi näkyvyyttä sieltä paikasta, jonne ilman en olisi päässyt. Uskon ja tiedän, ettei tapani ole edes kovin tavaton. Se ei ole tietysti ihannetilanne, mutta niin vaan moni ala – ei vain luova – toimii.

En siis ajatellut, että teettäisin työn ilmaiseksi, mutta ajattelin – vähän kyllä naurattaa, kuinka yksinkertainen olin– että voisin tarjota palkan lisäksi jotain sellaista, jota ihan kaikki, ainakaan harrastajakuvittajat, eivät muuten saisi niin helposti: Totta tosiaan sitä näkyvyyttä! Ajattelin ihan tosissani, että voisin tarjota kuvittajille jotain hyvää, jota he eivät muuten saisi ja jota minun olisi blogin avulla mahdollista tarjota heille. Tottakai halusin myös kuvia itse, sehän on selvä. Mutta samalla tosiaan ajattelin, että kuvittajien kuvien julkaisi voisi tuottaa ihan aitoa iloa myös näille kuvittajille.

Kun keskustelu kommenttiboksissa syntyi, otin selvittääkseni sen, miten nämä asiat pitäisi oikeaoppisesti hoitaa. Mietin, että haluan tehdä asiat oikein, koska alkoi tuntua vahvasti sille, että olin tehnyt tahtomattani jotain ihan väärin. Mutta tiedättekö mitä? Vaikka sain kommenttiboksiin paljon vinkkejä tahoista, joilta voisin asiaa ja palkkausta kysellä, ei asia ollutkaan niin yksinkertainen selvittää. Linkkaamanne taulukot olivat ainakin omaan silmääni aika monitulkintaisia ja Kuvittaja ry – josta myös sain teiltä vinkin – vastasi minulle näin: ”Kuvittaja ry ei halua kommentoida palkka-asiaa blogissa julkaistavaksi”.

Niinpä jatkoin sen pohjalta, miten olin ajatellut alun alkaenkin toimia: Kommunikoiden itse kuvittajien kanssa. Juttelin palkasta heidän kanssaan suoraan, kuten oli ollut alkuperäinenkin tarkoitukseni. Kaikkien ihanien kuvittajien, joiden kanssa saan tehdä nyt töitä, on sovittu palkka yhteisymmärryksessä. Esimerkiksi yksi kuvittajistani sanoi ihanasti suoraan, että ”tällä rahalla saat tätä, mutta tätä et, koska tällainen työ vie niin paljon aikaa”. Hemmetin hyvää ja rehellistä puhetta! Juuri noin se pitääkin mennä. Ja sitten sovittiin, että toimitaan näiden raamien pohjalta.  

Toiselle kuvittajalle sanoin puolestani itse ihan suoraan, että hän on varmasti ihan liian pro minulle tähän paikkaan ja tällä palkalla. Tyyppi ei kuitenkaan itse halunnut jättää hommaa siihen. Sanoi vain, että tämä on ihana tilaisuus tehdä jotain uutta ja haluaa olla messissä. Mikäpä siinä! Toki otin hänet ilolla vastaan, kerran hän selvästi osoitti, että pitää itsekin yhteistyötämme hedelmällisenä.

Kaksi kuvittajaa (hakemuksia 37, joista ”kyllä” vastasin tähän mennessä kuudelle) sen sijaa kieltäytyi pestistä juuri palkan vuoksi. Ja jos minä ymmärsin oikein – tai siis jos kirjoitetut sanat olivat totta – sekin tapahtui hyvässä hengessä. Itse asiassa toiselle heistä vinkkasin paikasta, jossa hänen töilleen voisi olla suurempi tarve ja josta maksettaisiin paremmin. Ja varmuudella tiedän senkin, että sinne hän myös yhteyttä otti.

Summaa, jonka maksan kuvaajille, en valitettavasti pyynnöistänne huolimatta tule kertomaan.  Näin lupasin kuvittajille, ja tuon lupauksen tulen pitämään. Sen voin kuitenkin sanoa, että kun joku kertoi kuvittajapostauksen kommenteissa alan hintasuosituksen olevan 150e/kpl (jonka totuusarvoa en tosin itse voi vahvistaa), sitä en valitettavasti voi maksaa. Minä saan keskimäärin yhdestä (ei kaupallisesta) postauksesta bruttona 68-100e. Siitä summasta kun otetaan eläkkeet, verot, yrittäjävakuutukset, kirjanpitäjät ja kaikki muut menot, ei vaan mitenkään pysty maksamaan yhden postauksen kuvitusosuudesta (joita tarvitsen viikossa 1-3kpl) tuplasti omaa palkkaani.

Sovimme kuitenkin kuvittajien kanssa, että blogikuvat eivät ole mitään minun kuviani. Niitä saa julkaista missä vaan jatkossakin ja myydä eteenpäin. Osan kanssa mietittiin, että heille parasta olisi, jos käyttäisin jo valmiiksi tehtyjä kuvia. Silloin minun blogitarpeeni ei kuormittaisi heitä tässä hetkessä mitenkään, eikä kuvan syntyprosessissa olisi ollut mitään rajoja tai vaatimuksia.

No sitten vielä lopuksi. Miksi ihmeessä en kertonut tätä kaikkea heti siellä kuvittajapostauksen kommenttiboksissa? Koska, ihan oikeasti, meni tunteisiin. Sen voin myöntää. Aika lapsellisesti ja epäammattimaisesti otin itseeni kaikki ne epäilyt. Ensinnäkin harmitti siitä syystä, että ennen kuin edes ehdin sanoa mitään – suuntaan tai toiseen – oltiin ihan varmoja siitä, että tämä keissi oli osaltani mennyt aivan vituiksi. Että siinä se bloggaaja piteli asetta kuvittajaparan ohimolla ja vaati ilmaiseksi orjatyötä. Se loukkasi, että automaattisesti odotettiin pahinta.

Toisekseen minä en oikein tiennyt, mitä sanoa. Yksi kuvittaja oli pyytänyt jo ennen kommenttiboksikeskustelun ryöpsähdystä, että raha-asia pysyisi meidän välisenä. Tunsin olevani puun ja kuoren välissä, kun en halunnut rikkoa lupaustani, mutta silti koin tarvetta oikaista väittämiä. Koska en oikein voinut ja osannut vastata mitään, päätin odotella hetken. Joku taisi sanoakin toisen postauksen kommenteissa, että töissä asiat eivät saa mennä tunteisiin. Hän on varmasti ihan oikeassa. Vaikka toisaalta ihmisenä joskus asiat menevät ihon alle. Niinpä päätin, että ennen kuin voin vapaasti ja hyvillä mieli vastata, jätän vastaamatta. Toivottavasti tämä – vaikkakin aika pitkäksi vastaustahti – auttoi saamaan selityksen ainakin joihinkin kysymyksiin.

Kolmanneksi mietitytti vähän sekin (vaikkei edes asiaan liittynyt mitenkään), että samat nettiosoitteet, joista oli aikaisemmin tullut kommentteja siitä, miten helpolla blogatessa saa rahaa, oltiinkin huolissaan kuvittajien palkkauksesta. Ja ihana, että oltiin! Mutta minusta asettelu oli kuitenkin osin ristiriitainen: Minusta mikään taiteellinen ala ei ole toisiaan vastaan, vaan nimenomaa vieretysten. Toisten saavutetut edut yritetään saada toisillekin ja pikku hiljaa niin varmasti myös käykin. Ja uskon, että näin olen toiminutkin. Kun minulle on tullut urani aikana sanavaltaa kaupallisissa kampanjoissa, olen voinut esimerkiksi pyytää – ja oikeasti myös saada – valokuvaajallekin parempaa palkkaa. Minusta se on juuri sitä solidaarisuutta, johon haluan pyrkiä. Ja johon toivon kuvittaja-asiankin jatkossa menevän. Olisi mahtava, jos voisin joku päivä myydä kamppiksia myös niin, että niiden pakettiin kuuluisi myös kuvituspalkkio.

Lopuksi on sanottava se, että minä mietin, etten kommentoi tätä aihetta aluksi laisinkaan täällä kokonaisen oman postauksen puolella. Vaikka minusta onkin mahtava tarttua kommenttiboksin aiheisiin, olen alkanut miettiä kommenttienne perusteella sitä, onko se sittenkään niin hyvä idea. Se, missä minä yritän saada keskustelua , tulkitsee moni asian vihaiseksi avautumiseksi ja puolustautumiseksi. Myös silloin, kun se ei minulta – minun pääni sisällä – sitä laisinkaan edes olisi. Tämän asian kanssahan – kuten jo kerroin – asia harmitti, suretti ja kiukutti minua. Ja tulkintanne tästä oli siis ihan oikea. Mutta hirveän usein (vaikkapa täällä), niin ei ole. Minä nyt kun vaan satun rakastamaan kiivaita keskusteluja, ajatusten vaihtoa, jopa eriäviä, hyvin tapojen mukaisesti esitettyjä, vasta-argumentteja. Ja koen, että blogi on yksi hyvä väylä myös tällaisille keskusteluille. 

Tässä ollaan myös varmasti siinä kommunikaation kohdassa, jossa on joskus välillä vaikea viestiä niin, että tulisi oikein ymmärretyksi. Sitä pitänee siis omalta osaltani treenata! Ehkä se töräyttelevä mutkat suoriksi -tyyli, johon läheiseni ovat jo tottuneet, ei toimi ympäristössä, jossa puuttuu ilmeet, eleet ja yhteinen live-historia.

Minun on lopuksi sanottava, että virkisti kummasti kirjoitella faktat ja tunteet, jotka asiaan minun osaltani liittyivät. Jatkakaa toki keskustelu boksissa, mutta annetaan näille ihanille kuvittajille kaikki se kunnia ja ihailu, mitä he oikeasti ansaitsevatkin! Toivottavasti osasin vastata niihin kysymyksiin, jotka teidän mieltänne askarruttivat.

-Karoliina- 

Kuva: Laura Ikonen