Miksi 2018-luvun nainen haluaa miehensä sukunimen?
Mä kirjoittelin lauantain postauksessa siitä, kuinka naimisiinmenon jälkeinen sukunimisäätö on saanut vähän yllättäviä piirteitä. Olin ajatellut käyttäväni kaikissa työasioissa kaksoissukunimeä ja yksityiselämässä vain uutta, alun perin mieheni, sukunimeä. Mutta käytäntö osoitti aika nopeasti sen, ettei suunnitelmani toiminut yhtä hyvin kun olin kuvitellut.
Nimipostaus herätti monia mielenkiintoisia kysymyksiä postauksen kommenttiboxissa, joita jäin miettimään sen verran, että ajattelin kirjoittaa tästä nimiasiasta ihan oman postauksensa. Toivottavasti tämä vastaa myös kysymyksiinne.
Mulle ja meille oli alusta asti aivan selvää, että meille tulee A:n kanssa avioliiton myötä sama sukunimi. Kerroin jo kommenttiboksissa, että osa sukunimenvaihtosyistä oli tunneperäisiä, osa järki. Ja tämä oli tietysti ehdottomasti tunnesyy! Meistä molemmista tuntui tärkeälle, että olisimme jatkossa samaa tiimiä myös nimeä myöten. Ja se on ollut kyllä hyvä ratkaisu. Minusta tämä on tuntunut oikealle ja ihanalle, vaikka on vaikea selittää asiaa sen kummemmin sanoin. Se tuntuu nyt omalle nimelle, ei lainatulle.
Syy, miksi me valitsimme miehen sukunimi, eikä minun, oli sekin ihan vaan intuitioratkaisu. Koska mä en ole koskaan erityisesti pitänyt mun sukunimestä, se ei ole harvinainen, eikä mun identiteetti ole siinä kiinni, oli miehen nimi oiva valinta, koska hän koki, että hänelle sukunimellä on suurempi merkitys. Hänen entisessä ammatissaan ihmisiä kutsuttiin sukunimellä ja siksi moni käyttää hänestä edelleen joko sukunimeä tai sukunimestä johdettua lempinimeä (myös minä, itse asiassa).
Mitenkään erikoisiahan nuo kummatkaan nen-nen -nimet eivät ole, mutta mitäpä siitä. Kyllä me keskustelimme myös mun nimestä, mutta se ei silti tainnut olla vakavasti meidän listalla. Joku kysyi kommenteissa, eikö miehen sukunimen valitseminen ole näin feministille väärä ratkaisu. Mä en oikeastaa näe elämää sellaisena, että vaikka olisit mitä – feministi tai jotain muuta – että valittavana olisi aina vain yksi tapaa olla ja elää. Onhan siinä feminismissäkin sävyjä, ainakin minusta. Asiat kun ovat minusta varsinkin yksilötasolla usein niin moniulotteisia.
Mä olen monessa asiassa varmasti itsenäinen ja koen olevani tasa-arvon kannalla, mutta sukunimen vaihto ei ole asia, jossa koen, että multa lähtisi mitään omasta persoonastani tai itsemääräämisoikeudestani. Ymmärrän tietysti täysin toisenkin kannan, ja jokainen tehköön, kuten itsestä tuntuu parhaalle, mutta itse olisin ollut huolissani tästä meidän avioliitosta ja sen tasapainosta, jos mun olisi pitänyt tasa-arvon vuoksi pitää kiinni nimestäni. Silloin olisi varmasti moni asia meidän suhteen sisällä aika eri tolalla kuin nyt.
No sitten niihin järkisyihin. Yksi syy, joka antoi mulle niin sanotusti vapaa kädet valita sukunimeni, oli se, ettei mulla ja F:llä ole ollut koskaan samaa sukunimeä. Jos mulla olisi ollut F:n kanssa sama, en olisi vaihtanut omaani. Toisekseen valinta oli helppo tehdä ikään kuin arkea helpottaen: Tippuipahan edes yksi sukunimi tuosta meidän postiluukussa olevasta kyltistä, jonka satavuotiseen lokeroon ei todellakaan ole suunniteltu mahtuvan kolmea sukunimeä. Muutenkin on ollut käytännössä helpompi toimia, kun kolmihenkisessä perheessä ei ole enää kolmea nimeä, vaan vain kaksi.
Hmm. Nyt kun katson tuota mun jorinaa, mietin, onko tuo mun järkisyy edes mikään järkisyy, vaikka niin ensin ajattelinkin. Toisaalta en tiedä, olisiko oman sukunimen pitäminen tai oman sukunimen siirto miehelle olleet yhtään sen järkevämpiä. Tuntuu sille, kun koko tämä keissi – menipä se avioliitoissa miten tahansa – johtaa lopulta tunteisiin.
Vaikka ajattelenkin, että sama sukunimi helpottaa osin käytännön elämää, lopulta tämä ratkaisu – jota me emme A:n kanssa edes näin pitkään pohtineet, kuten tässä tekstissä nyt tein – on ollut ihan vaan tunneperäinen. Samanlainen kuin itse avioliittopäätös. Eihän naimisinkaan tarvitsisi tänä päivänä kenenkään mennä mistään muusta syystä kuin puhtaasti rakkaudesta ja vapaasta halusta.
Koska. Tuntuu oikealle. Se on vastaus myös otsikkoon. Miksi ei?
-Karoliina-
Kuva: Noora Näppilä