Miksi oma aika jyrää parisuhdeajan?

Jopas jotakin. Viimeinen viikko ennen JOULU(AATTO)VIIKKOA pärähti käyntiin. Onhan se käsittämätöntä, miten nopeasti syksy – taas kerran – meni. F:llä on puolet ekaluokkaa jo ihan kohta takana, meillä aikuisilla taas syksy uusissa töissä. Aika mahtavaa, sillä tuntuu sille, että on voimia ottaa uusi vuosi vastaan. Tänä syksynä työtaakka on ollut siis aikalailla sopiva.

Minä vietin viime viikonloppuna sitä kuuluisaa omaa aikaa. Perjantaina juhlistimme entisistä työkamuistani koostuvan kaveriporukan kanssa pikkujouluja Espoossa. Saunoimme, herkuttelimme ja höpisimme aivan koko illan. Oli ihanaa nähdä niin monta tuttua, mutta aivan liian harvoin nähtyä naamaa, samalla kertaa. Ja mikä parasta, illan lopuksi sai kömpiä yhden parhaista ystävistäni viereen siskonpetiin ja nauraa vielä ainakin aamukolmeen.

Lauantaina suuntasin sitten junalla takaisin Tampereelle, jossa minua odottikin jo siskoni Hipu. Söimme uudessa Puisto-ravintolassa (hyvä palvelu ja maisema, keskinkertaista ruokaa), shoppailimme vähän Koskarissa (lähinnä joulujuttuja) ja lopulta kömmimme Ilveksen* ylimpään kerrokseen yöksi. Vietimme siis irtioton arjesta aivan kivenheiton päässä kotoa löhöten hotellissa ja syöden ravintola-annoksia sängyllä röhöttäen. Todellinen rentoutumisvuorokausi, etten sanoisi.

Vaikka koko viime viikonloppu oli ihana, ja minusta on hurjan kiva nähdä ystäviä, tajusin myös samalla, että elän nyt elämänvaihetta, josta en varsinaisesti tarvitse useinkaan omia irtiottojani. Tarkoitan sitä, että kun F oli vauva ja minä olin kotiäiti, tuntui jokainen oma hetki kultaakin kalliimmalle. Silloin oma aika oli niin harvinaista, että siitä ammensi kaiken sen voiman ja energian, jonka suinkin sai irti. Sillä jaksoi ne loputtoman pitkät vauva-arkipäivät ja itseään toistavat rutiinit.

Sen sijaa en nykyisin varsinaisesti koe tarvitsevani omia menojani juuri lainkaan. Tai sanotaanko näin: Nykyisessä elämäntilanteessa kun saa ihan luonnollisesti viettää työpäivänsä  ”yksin”, olla monen monta tuntia erossa kodista ja perheestä, nähdä kodin ulkopuolisia aikuisia ihmisiä tusinan päivässä, eikä lämmintä ruokaakaan tarvitse viikolla suunnitella ja valmistaa kun kerran, on se jo sellainen irtiotto, ettei juuri enempää kaipaa. Voi käydä vessassa niin, ettei kukaan ryskytä ovea. Ja myös piipahdella kesken arki-illan vaikka kaupungilla tai harrastuksessa niin, että siinä ei ole sen suurempaa numeroa.

Yhtään vähättelemättä oman ajan merkitystä ja sen tuomaa voimaa aikuisille esimerkiksi pikkulapsiarjen keskelle, olen alkanut pohtia, korostetaanko nykyisin oman ajan ottamista vähän liikaakin. Itsekin koen hirveän usein huonoa omatuntoa siitä, jos en ole tarpeeksi nähnyt ystäviäni, en jaksa lähtee bailaamaan tai osallistua erilaisiin kemuihin, vaikka todellisuudessa koen, että kaikki ajalliset ja toiminnalliset palaset ovat elämässäni juuri nyt tasapainossa. Koska jos ihan totta puhutaan, juuri tällainen harvakseltaan tehty oma aika riittää minulle vallan mainiosti, enkä edes kaipaa sitä enempää.

Mitä useammin juttelen ystävieni kanssa, sitä enemmän äimistynkin siitä, miten usein ihmisiä – varsinkin naisia – kannustetaan ottamaan omaa aikaa ja kaveriaikaa, mutta parisuhdeaikaan harva panostaa läheskään yhtä ponnekkaasti. Että sitä kyllä varataan kaveriporukan tapaamisia, ravintolaillallisia ja vaikka mitä, mutta jos kysyy, milloin on käynyt puolison kanssa jossain ihan kahdestaan, monikaan ei edes muista! Ja sitten kummastellaan, miksi suhde latistuu ja toista ei enää tunne.

Olen sitä mieltä, että ystävät on todella merkittävä osa elämää. Mutta niin on kyllä puolisokin (jos siis sellainen on). Siksi uskonkin, että joka kerta, kun buukkaa ystäväaikaa, varaisi samalla kalenterista aikaa myös puolisolle. Koska ei se pyykkikasojen ja lihakeiton äärellä vaihdettu kuka hakee lapset huomenna päiväkodista -keskustelu korvaa sellaista todellista yhdessäoloa, vaikka arki olisikin kuinka hyvää ja toimivaa.

Ehkä tämä meidän suomalaisten naisten itsenäisyys ja girl powerilla pärjääminen – joka muuten on mitä loistavin asenne – onkin kuitenkin mahtavuudessaan pieni ansa parisuhteelle. Että sitä pidetään niin kynsin ja hampain kiinni omista eduista ja menoista, että joskus unohtuu, ettei parisuhdekaan toimi itsestään. Ja ettei se ole heikkoutta, epäfeminismiä tai nössöyttä, jos kaveri-illan sijaan varaakin puolison kanssa yhteisen viikonloppuloman.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Takki, Makia Raglan Parka (saatu) // kengät, Dr Martens // farkut, Zara

*saatu yö

Kommentit

Tämä oli aika mielenkiintoista luettavaa. Itselläni ei ole siskoja tai läheisiä ystäviä ja en ikinä koskaan ole missään tyttöjen illoissa tms. Kaipaisin sellaisia ihan hirveästi ja kyyneleet tulee usein, kun näkee Instassa kuvia tyttöjen reissuista. Jos lähden ulos, lähden miehen kanssa. Juoksemme yhdessä ja asukuvaamme yhdessä... Meidän siis olisi ehkä hyvä löytää ystäväporukat. :D

Karoliina Pentikäinen

On totta, että ystäväporukatkin ovat aarre, jota ei myöskään kannata jättää vaalimatta :) 

siirikiviharju (Ei varmistettu) http://www.siirikiviharju.com

Tosi mielenkiintoinen postaus ja tosi hyviä ajatuksia! Etenkin tämä lause "kolahti": "Siksi uskonkin, että joka kerta, kun buukkaa ystäväaikaa, varaisi samalla kalenterista aikaa myös puolisolle." Itse pidän todella tiukasti kiinni siitä, että saan tuota omaa aikaa, mutta ole varmasti miellyttävämpi tyttöystäväkin, kun olen sitä nauttinut. Itse kuitenkin laitan paljon arvoa sille yhteiselle ajalle ja merkitykselliselle sellaiselle tai voisi sanoa ei niin arkiselle sellaiselle!

Kirjoitin juuri postauksen, mitä parisuhde minulle on. Läsnäolo olisin kohtana voinut sinne lisätä! :)

http://www.siirikiviharju.com

Karoliina Pentikäinen

Ja mä uskon, että moni vanhempi on myös parempi puoliso/äiti/isä, jos saa välillä myös muuta koettavaa ja nähtää! 

Minea_ (Ei varmistettu)

Totta!
Pikkulapsivaiheessa vaan parisuhdeajan ottaminen on paljon vaikeampaa, kun lapset pitäisi saada hoitoon. Ystävien kanssa voi käydä viettämässä aikaa kun toinen hoitaa lapsia.
Ehkä sitten kun lapset kasvaa..

Karoliina Pentikäinen

Sen meinasin tuohon kirjoittaakin, mutta olisi tullut liian rönsyilevä postaus. Mulla on tänä vuonna EKA kerta elämässä, kun mulla on tukiverkko eli osa perheestä samassa kaupungissa. Hitsi tuntuu luksukselle, kun voi joskus pyytää vaikka siskon hakemaan tyttären ip-kerhosta. 

Selma Kanerva (Ei varmistettu)

Silmiin pisti lopun ajatus, kuinka lomamatka puolison kanssa voisi olla jonkun mielestä epäfeminismiä. Tuntuu kaukaa haeutulta vastakytkökseltä ja nakertaa feminismin ajatusta ainakin mielestäni. Sen sijaan muutamaan otteeseen aiemmin esiin tuomasi sanapari, jolla kuvaat itseäsi ymmärtääkseni positiivisessa mielessä; olen "hyvä jätkä" ollaan "hyviä jätkiä", tuntuu nimenomaan siltä. Ne muutamat kerrat kun tuohon kuvaukseen blogissasi olen törmännyt, on se saanut aikaan yllättävän pahan olon ja hämmennyksen siitä, kuinka edelleen 2010 luvun loppupuolella nainen määrittää itsensä miehen ja miehisten ominaisuuksien kautta ja samalla asiasidonnaisesti väheksyy "naisellisiksi" miellettyjä ominaisuuksia. Kuten aiempien (esim. Metoo-postaus, mikä sekin oli surullista luettavaa) postausten kommenteissa jo esiin tuotua, ei kaikkien tarvitsekaan (ikävä kyllä) olla vereslihalla tasa-arvoasioiden alla, mutta ennen kaikkea kuitenkin, ei kannata väittää olevansa, sillä se vie pohjaa pois siltä työltä mitä monet sydänjuuristaan asti tekevät. Huh. Tämä helpotti. Pahoittelen ettei asiayhteys aivan osunut oikeaan postaukseen, tämä tuli vaan nyt jotenkin tässä hetkessä, näin.

Karoliina Pentikäinen

Munkin mielestä feminismillä ei ole mitään tekemistä parisuhden hoidon kanssa, mutta tiedän, että moni perustelee virheellisesti "tyttöjen aikaa" ja puolison laiminlyöntiä sillä, ettei ala "juosta kenenkään miehen pillin mukaan". Mutta samaa mieltä: Nämä asiat eivät liity toisiinsa.

Jos loit tuon "hyvä jätkä -kohdan" ystäväkirjapostauksesta huolella, siinä juuri puhuttiin siitä, että ENNEN (10- ja vaikka 20-vuotiaana) olimme asiasta ylpeitä, mutta nykyisin juuri esim. me too -kamppiksen aiheuttaneen keskustelun ja muunkin ilmapiirin vuoksi olemme alkaneet kyseenalaista hyvä jätkä -ajattelua. 

Mun mielestä jokaisen naisen ja miehen täytyy pyrkiä tasa-arvoon. En kuitenkaan usko siihen, että on olemassa jokin yksi ja ainoa tapa olla "oikea feministi". Mä aion edelleen väittää olevani sellainen, koska niin koen, että myös olen. Ihan näiden ajatusteni ja tekojeni kanssa. 

Selma Kanerva (Ei varmistettu)

Toinen mihin viittasin oli aiempi postaus jossa taisit olla yksin? Jokin missä oli ehkä puhe myös siitä kuinka miespuoleisten kanssa heität ronskia läppää ja jotain sinne päin, että vaikka ei ulkoiselta olemukselta uskoisi. Jokin epämiellyttävä vastakkain-asetelma jäi siitä mieleen, mutta en kyllä edes muista mikä postaus oli kyseessä :D tämän vuoden puolella kuitenkin.
Ja ystäväkirja-postauksesta jäi jälkiklangi, ilmeisesti olen lukenut hutiloiden tai ymmärtänyt väärin, kiitos korjauksesta.

Ei tietenkään ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa olla, ei kuulu olla ei tule olla eikä ole, sukupuolisidonnainen määrittely luonteenpiirteistä ei vaan jotenkin loksahtanut tasa-arvo-lokeroon ja kuten sanoin, tuntui hämmentävän pahalta (jopa iskulta vasten kasvoja) mutta asia ilmeisesti onkin ollut menneitä murheita.

Kiintoisa keskustelun käynnin mahdollisuus sisältyy siihen mitä mikäkin termi toisaalta voi tarkoittaa ja voidaanko jotakin käsitettä käyttää väärin, onko se edes mahdollista. Tärkeintä lie se oma fiilis. Kuten aina ylipäänsäkin. Toisaalta tietynlainen käytös, joka voisi olla yhdistettynä tasa-arvon vastaiseen ajattelumalliin kuitenkin on omasta mielestäni (subjektiivinen näkökulma, ei pohjaa yhtään mihinkään) vaikeasti liittoutettavissa tasa-arvon edistämiseen viittaavan henkilöä kuvaavan terminologian kanssa. Ja tämänkaltaisessa tilanteessa kuten sanottua, syö maata jalkojen alta. Kärjistetysti esimerkki; olen avarakatseinen ja hyväksyvä (en ole rasisti) mutta valkoihoiset ovat parempia kuin latinot.

Heh, jopas on ajatuksenvirtaa, toiv tästä nappaa!

Selma Kanerva (Ei varmistettu)

*väittää olevansa jos ei ole

Pauliinali11 (Ei varmistettu)

Meillä on ihan päinvastoin tilanne. Hyvin harvoin kummallakaan on menoja mihinkään illanviettoihin tai reissailuun, ehkä kerran vuodessa. Kaipaisin kyllä itse tyttöjen iltoja, mutta ei oikein ole sellaisia läheisiä ystäviä ja tapaamme yleensä vain lasten kanssa.

Itse arvotan parisuhteen ja sen hyvinvoinnin jopa korkeimmalle sijalle elämässä. Meillä on mieheni kanssa kolme pientä lasta ja kymmenen yhteistä vuotta takana. Ajattelen, että vanhempien hyvä parisuhde on lapsien etu. Ja jossain määrin se vanhempien välinen suhde menee ensimmäiselle sijalle koko perheessä, sillä meidän kahden parisuhde on kodin ja koko perheen ydin. Tietysti lasten turvallisuus ja perustarpeet huolehditaan aina, mutta huolehdimme myös, että saamme sitä aikuisten välistä aikaa. Emmekä jätä parisuhdetta kaiken sen arjen tohinan jalkoihin odottamaan parempia aikoja. Enimmäkseen huolehdimme parisuhteestamme ihan jokapäiväisellä läheisyydellä ja toisen huomioimisella.
Kiitos ihanien isovanhempien, saamme myös lastenhoitoapua aina kun vain viitsii pyytää, ja käymme muutaman kerran kuukaudessa kahdestaan kahvilla, syömässä tai vaikka kaupoilla. Tai viemme lapset mummolaan ja tulemme kahdestaan kotiin pariksi tunniksi! ;)
Mieheni on minun läheisin ystävä ja lisäksi meillä on aina ollut todella vahva fyysinen vetovoima toisiamme kohtaan, joka on meidän parisuhteen tärkeä voimavara. Eikä parisuhteeseen kuuluva läheisyys ole meillä jäänyt edes pahamaineisten ruuhkavuosien jalkoihin, kun olemme sitä pitäneet aina arvossaan <3

Itse voisin kyllä panostaa niihin ystäviinkin enemmän.:/

Karoliina Pentikäinen

Hyviä pointteja. Ja minä olen kanssasi kyllä tismalleen samaa mieltä tuosta, että perheen aikuisten parisuhde ja hyvinvointi on myös ja ennen kaikkea lapsen etu. Se, että aikuiset huolehtivat parisuhteesta ei ole lapselta pois. Päinvastoin! Iloiset, yhteen hiileen puhaltavat vanhemmat on varmasti tasaisen ja turvallisen kasvun ydin.

Mä huomaan myös tasapainottelevani koko ajan perheen ja ystävien välimaastossa. Mutta jostakin on pakko priorisoida, joten aina ei ehdi kaikkialle. 

Vierailija (Ei varmistettu) http://tanssitytto.wordpress.com

Hyviä huomioita! Parisuhde on tottakai tärkeä siinä missä ystävätkin!

Karoliina Pentikäinen

Totta :) 

Vierailija (Ei varmistettu)

Minä en kyllä ole huomannut tuollaista jaottelua, että oman ajan arvostaminen korreloisi sen kanssa, ettei arvosta parisuhdeaikaa. Monilla tosin lapset ja niiden hoitoon saaminen voi estää yhteistä parisuhdeaikaa kodin ulkopuolella, mutta silloinkin sitä yhteistä aikaa voi ottaa kotona ainakin silloin kun lapset nukkuvat.

Vierailija (Ei varmistettu)

Niitä ystäviä kaipaakin sitten jos parisuhde syystä tai toisesta loppuu. Eikä heti löydä uutta.

Hih--! (Ei varmistettu)

Mulle ystävät on juuri siitä syystä aivan yhtä tärkeitä kuin parisuhde. Ne on vaan erilaisia suhteita. Mun mielestä on yhtä tärkeetä vaikkapa pitää lupauksensa ystävälle kuin puolisolle. Vaikka lupaus, että huomenna nähdään. Olin vuosia suhteessa, jossa kadotin ystäväni (suhde oli niin vaikea että etäännyin ystävistä). Erosin ja sain ystäväni takaisin, he olivat mua odottamassa, että "vapaudun". Ja siitä syystä, jos alan vielä joskus seurustelemaan, en koskaan enää laita parisuhdetta ystävieni edelle. Koska tässä pari vuotta sinkkuillessa on ystävät olleet kultaakin kalliimpia!

punit (Ei varmistettu) http://freegiftcardgenrator.com/spotify.php

Very helpful advice in this particular post! It’s the little changes that make the largest changes. Thanks for sharing!

Vierailija (Ei varmistettu)

Jäin itse kaipaamaan kirjoituksessasi pohdintaa siitä, kuinka jaettu vanhemmuus on vaikuttanut tunteeseesi oman ajan tarpeesta. Onhan sinulla nyt, sanotaanko vaikka olosuhteiden pakosta, säännöllisesti lapsetonta omaa tai parisuhdeaikaa.
Voisin olettaa, että säännöllinen mahdollisuus lapsettomaan aikaa myös vähentäisi sitä painetta, että on ihan pakko päästä tai saada olla hetki ihan rauhassa. Jos vaikka vertaa siihen ihanan sitovaan pikkulapsiaikaan, jolloin tuntikin poissa maisemista oli jo jotakin. Tai tilanteeseen, jossa yksi aikuinen on aina vastuussa jälkikasvustaan.

Kommentoi