Miksi oma aika jyrää parisuhdeajan?

PC072856.JPG

PC072852.JPG

PC072873.JPG

Jopas jotakin. Viimeinen viikko ennen JOULU(AATTO)VIIKKOA pärähti käyntiin. Onhan se käsittämätöntä, miten nopeasti syksy – taas kerran – meni. F:llä on puolet ekaluokkaa jo ihan kohta takana, meillä aikuisilla taas syksy uusissa töissä. Aika mahtavaa, sillä tuntuu sille, että on voimia ottaa uusi vuosi vastaan. Tänä syksynä työtaakka on ollut siis aikalailla sopiva.

Minä vietin viime viikonloppuna sitä kuuluisaa omaa aikaa. Perjantaina juhlistimme entisistä työkamuistani koostuvan kaveriporukan kanssa pikkujouluja Espoossa. Saunoimme, herkuttelimme ja höpisimme aivan koko illan. Oli ihanaa nähdä niin monta tuttua, mutta aivan liian harvoin nähtyä naamaa, samalla kertaa. Ja mikä parasta, illan lopuksi sai kömpiä yhden parhaista ystävistäni viereen siskonpetiin ja nauraa vielä ainakin aamukolmeen.

Lauantaina suuntasin sitten junalla takaisin Tampereelle, jossa minua odottikin jo siskoni Hipu. Söimme uudessa Puisto-ravintolassa (hyvä palvelu ja maisema, keskinkertaista ruokaa), shoppailimme vähän Koskarissa (lähinnä joulujuttuja) ja lopulta kömmimme Ilveksen* ylimpään kerrokseen yöksi. Vietimme siis irtioton arjesta aivan kivenheiton päässä kotoa löhöten hotellissa ja syöden ravintola-annoksia sängyllä röhöttäen. Todellinen rentoutumisvuorokausi, etten sanoisi.

Vaikka koko viime viikonloppu oli ihana, ja minusta on hurjan kiva nähdä ystäviä, tajusin myös samalla, että elän nyt elämänvaihetta, josta en varsinaisesti tarvitse useinkaan omia irtiottojani. Tarkoitan sitä, että kun F oli vauva ja minä olin kotiäiti, tuntui jokainen oma hetki kultaakin kalliimmalle. Silloin oma aika oli niin harvinaista, että siitä ammensi kaiken sen voiman ja energian, jonka suinkin sai irti. Sillä jaksoi ne loputtoman pitkät vauva-arkipäivät ja itseään toistavat rutiinit.

Sen sijaa en nykyisin varsinaisesti koe tarvitsevani omia menojani juuri lainkaan. Tai sanotaanko näin: Nykyisessä elämäntilanteessa kun saa ihan luonnollisesti viettää työpäivänsä  ”yksin”, olla monen monta tuntia erossa kodista ja perheestä, nähdä kodin ulkopuolisia aikuisia ihmisiä tusinan päivässä, eikä lämmintä ruokaakaan tarvitse viikolla suunnitella ja valmistaa kun kerran, on se jo sellainen irtiotto, ettei juuri enempää kaipaa. Voi käydä vessassa niin, ettei kukaan ryskytä ovea. Ja myös piipahdella kesken arki-illan vaikka kaupungilla tai harrastuksessa niin, että siinä ei ole sen suurempaa numeroa.

Yhtään vähättelemättä oman ajan merkitystä ja sen tuomaa voimaa aikuisille esimerkiksi pikkulapsiarjen keskelle, olen alkanut pohtia, korostetaanko nykyisin oman ajan ottamista vähän liikaakin. Itsekin koen hirveän usein huonoa omatuntoa siitä, jos en ole tarpeeksi nähnyt ystäviäni, en jaksa lähtee bailaamaan tai osallistua erilaisiin kemuihin, vaikka todellisuudessa koen, että kaikki ajalliset ja toiminnalliset palaset ovat elämässäni juuri nyt tasapainossa. Koska jos ihan totta puhutaan, juuri tällainen harvakseltaan tehty oma aika riittää minulle vallan mainiosti, enkä edes kaipaa sitä enempää.

Mitä useammin juttelen ystävieni kanssa, sitä enemmän äimistynkin siitä, miten usein ihmisiä – varsinkin naisia – kannustetaan ottamaan omaa aikaa ja kaveriaikaa, mutta parisuhdeaikaan harva panostaa läheskään yhtä ponnekkaasti. Että sitä kyllä varataan kaveriporukan tapaamisia, ravintolaillallisia ja vaikka mitä, mutta jos kysyy, milloin on käynyt puolison kanssa jossain ihan kahdestaan, monikaan ei edes muista! Ja sitten kummastellaan, miksi suhde latistuu ja toista ei enää tunne.

Olen sitä mieltä, että ystävät on todella merkittävä osa elämää. Mutta niin on kyllä puolisokin (jos siis sellainen on). Siksi uskonkin, että joka kerta, kun buukkaa ystäväaikaa, varaisi samalla kalenterista aikaa myös puolisolle. Koska ei se pyykkikasojen ja lihakeiton äärellä vaihdettu kuka hakee lapset huomenna päiväkodista -keskustelu korvaa sellaista todellista yhdessäoloa, vaikka arki olisikin kuinka hyvää ja toimivaa.

Ehkä tämä meidän suomalaisten naisten itsenäisyys ja girl powerilla pärjääminen – joka muuten on mitä loistavin asenne – onkin kuitenkin mahtavuudessaan pieni ansa parisuhteelle. Että sitä pidetään niin kynsin ja hampain kiinni omista eduista ja menoista, että joskus unohtuu, ettei parisuhdekaan toimi itsestään. Ja ettei se ole heikkoutta, epäfeminismiä tai nössöyttä, jos kaveri-illan sijaan varaakin puolison kanssa yhteisen viikonloppuloman.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Takki, Makia Raglan Parka (saatu) // kengät, Dr Martens // farkut, Zara

*saatu yö

Kommentit (20)
  1. Jäin itse kaipaamaan kirjoituksessasi pohdintaa siitä, kuinka jaettu vanhemmuus on vaikuttanut tunteeseesi oman ajan tarpeesta. Onhan sinulla nyt, sanotaanko vaikka olosuhteiden pakosta, säännöllisesti lapsetonta omaa tai parisuhdeaikaa.
    Voisin olettaa, että säännöllinen mahdollisuus lapsettomaan aikaa myös vähentäisi sitä painetta, että on ihan pakko päästä tai saada olla hetki ihan rauhassa. Jos vaikka vertaa siihen ihanan sitovaan pikkulapsiaikaan, jolloin tuntikin poissa maisemista oli jo jotakin. Tai tilanteeseen, jossa yksi aikuinen on aina vastuussa jälkikasvustaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *