Muka-teinit tubettajina. Pitääkö olla huolissaan?

Te pitkäaikaiset lukijat varmasti muistatte, kuinka tyttäreni kasvot näkyivät viisivuotiaaksi asti täällä blogissa. Ja kuinka päätin tämän uusperhepostauksen jälkeen, että en enää laittaisi lapseni kasvoja esille. Se päätös on tuntenut hyvälle siitä lähtien, kun kirjoitin tämän postauksen. Jos nyt saisin palata kevääseen 2011, en todennäköisesti KOSKAAN olisi julkaissut hänen kuviaan. Mutta sille ei enää voi mitään ja ainoa asia, johon voin vaikuttaa, on tuleva. Katuminen on aika turhaa. Toisaalta moni asia on mielestäni lapsen ja somen kanssa mennyt ihan hyvinkin. Olen omasta mielestäni osannut rajata – ainakin perhebloggaajan statuksella – lapseni persoonaa ja yksityisyyttä pois aika hyvin. Ei täällä ole kerrottu kääntymisiä, pottailuja, hetkeä jolloin oppi lukemaan tai reaktioita, joita hän on kokenut omien vanhempiensa erosta, uusperheestä, koulunalusta, ystävistä tai jostain muustakaan sellaisesta, jotka koen meidän perheen ja hänen omiksi asioikseen.

Siksi onkin hassua, miten vasta hetki sitten mietin sitä, miten ITSE laitan (tai en laita) lastani someen. Ja nyt yhtäkkiä tilanne on kääntynyt niin, että lapsi itse haluaa sinne. Ja meidän aikuisten täytyy miettiä, mikä on meidän perheen linja.

Kun F meni kouluun, alkoi samalla kotimme täyttyä kysymyksistä siitä, saisiko hän oman Insta-sivun, You tube -kanavan tai jotain muuta. Tuntui hurjalle, että yhtäkkiä meidän edessä oli ne päätökset ja rajaukset, jotka oli kuvitellut tulevan eteen vasta lapsen ollessa teini-iän kynnyksellä. Ei silloin, kun lapsi oli hädin tuskin täyttänyt seitsemän.

Vaikka olemme olleet tyhmiä vanhempia tämänKIN asian vuoksi, päätimme, ettei F saisi Insta-tiliä tai muutakaan sellaista some-profiilia, josta jäisi julkinen jälki. Hän saa katsoa suuresti fanittamiaan You Tube -tähtiä ja jopa esittää heille kysymyksiään tekstiosiossa. Niin ja Musically -TikTok What ever on meillä sillä rajauksella, että äppi on vain minun puhelimessani F:n käytössä ja profiili suljettu. Saa siis tanssia ja laulaa ja seurata, mutta tasan niinä hetkinä, kun annan luvan. Ja toki lukon takaa.

Nämä rajaukset ovat tuntuneet tähän asti jollain tapaa hyville, mutta silti elo on koko ajan sellainen kuin kävelisi heikoilla jäillä. Onko rajaukset sittenkään meillä liian tiukkoja? Kuinka kauan lapsen sanaan voi luottaa, koska tilien luontihan eri palveluihin on somenatiiveilla helpompaa kuin oman sängyn petaaminen?

Olen huomannut, että sisältäni on alkanut kummuta myös sellaisen kukkahattutädin piirteitä. Tiedän ajatusteni olevan täysin ristiriitaisia oman ammattini ja ainakin oman aikaisemman toimintani kanssa, mutta minua on jotenkin puistattanut tämä lapsitubetus. Ne, jotka ovat lapsia, kuulostavat 15-vuotiaille, ja jotka tekevät kaupallisia yhteistöitä, esittelevät eri liikkeiden valikoimaan ja iiiiiiiihania uusia vaatteita. Kuka niitä videoita kuvaa? Äiti ja isä? Kenen toiveista? Ja kenelle ne rahat menevät? Millaisen jäljen somepersoonana olo ala-asteikäisenä ihmiseen jättää? Millainen suhde heille muodostuu kuluttamiseen?

Tiedän, että F on ja tulee olemaan silloin tällöin mukana minun postauksissani, joista saan tavalla tai toisella rahaa meidän perheelle. Minä en ole siis oikea ihminen moralisoimaan ketään, enkä näe sellaista edes tarpeelliseksikaan, koska some ja sen kaupallisuus ei ole miestäni kaikin puolin negatiivinen ilmiö. Jos en näkisi mahdollisuuksia ja hyvää, en varmasti tekisi itsekään tätä.

Mutta samalla tavalla, kun olen vuosikaudet piilotellut blogin kautta tulleita tavaroita ja kertonut F:lle, ettei toisaalta postista ilmestynyt paketti täynnä vaatteita ole mikään normi, automaatio tai edes tavoittelemisen arvoista, en näe ongelmattomaksi sitä, että lapset mainostavat kuluttamista lapsille. Ero on nimittäin mielestäni aika suuri siinä, mainostetaanko lastentuotteita vanhemmilta vanhemmille vai lastentuotteita lapsilta lapsille. Tubettajalasten videot kun on kuitenkin jotenkin aivan eri asia kuin Barbie-mainokset omassa lapsuudessa lauantailastenohjelmien mainoskatkolla. Vai ovatko? Jotenkin tämä asia saa niin hämmentyneeksi, ettei oikein edes tiedä, mistä kannattaa olla huolissaan.

Olisi kiva kuulla, miten teillä on suhtauduttu tähän lasten somepöhinään. Mikä on ok ja mikä ei? Mitä pelkäätte ja mitä ette?

-Karoliina-

Kommentit

Mielenkiintoinen aihe, koska nämä on itselläkin ajankohtaisia. Omalle 10-vuotiaalle en ole antanut lupaa mihinkään sometileihin (lukuunottamatta whatsappia) ja olen kuulemma kalkkis. Toisaalta huomaan, että lapseni on ehkä vähän helpottunut, kun hänen ei tarvitse astua siihen maailmaan vielä. Olen alusta saakka sanonut lapselleni, että somen käytön ikäraja on 13 ja sitten kun hän sen iän saavuttaa, voimme yhdessä harkita, mitä somekanavia otetaan käyttöön. Sovelluksiin on kuitenkin tutustuttu yhdessä ja niiden käytöstä ja säännöistä on jo keskusteltu, joten lapsi pysyy ajan hermolla, vaikkei vielä itse kanavia käytäkään.

Minulla on instassa kaverini 10v lapsi seuraajana ja koen sen aika häiritsevänä. Minusta sekään ei vaan ole lasten paikka.

Htvä kirjoitus ja terveitä ajatuksia järkevältä äidiltä. En voisi olla asiasta enempää samaa mieltä kanssasi. Olen pari vuotta blogiasi lukeneena juurikin ihaillut ja kunnioittanut tuota tapaa, että annat lapsellesi oikeuden yksityisyyteen.  Ei kasvokuvia, ylenpäätään vähän kuvia lapsesta . Nimi vain kirjaimella, ei kaikkien elämän käänteiden julkista esittelyä. 
Luen satunnaisesti toista blogia jossa äiti jakaa kolmen lapsensa lapsuuden koko kansalle. Satoja kuvia alkaen jo synnäriltä. Niin paljon yksityiskohtaista tietoa näistä lapsista että tiedän heistä paljon enemmän kuin lasteni serkuista. Surullista.  Ja surullisinta on, että äiti ei tunnu asian vakavuutta käsittävän vaan käyttää valtavasti energiaa selittelyyn ettei näe asiassa mitään ongelmaa. 
 
 
 

Kommentoi