Olen Karoliina. Minulla on edelleenkin sitä perkeleen selluliittia.

Kirjoitin viime maaliskuussa jutun blogiin otsikolla Olen Karoliina. Minulla on selluliittia. Kirjoitin siitä, kuinka olen kärsinyt aina selluliitista. Hävennyt jalkojani, lopettanut shortsien käytön varmasti jo varhaisteini-iässä ja peitellyt muhkurakohtani.

Maaliskuussa kerroin selluliittihoidoista, jotka olin juuri aloittanut. Mutta en koskaan tainnut kertoa lopputuloksista, kun siinä keväällä muuton ja kaiken myötä aika moni aihe ajoi reisieni ohitse. Tiivistetysti voin sanoa, että hoidot oikeasti toimivat. Sellu väheni huomattavasti, reisieni iho ei ollut enää kipeä ja muutenkin hoito selvästi paransi verenkiertoani. Mutta koska hoidot jäivät muuton myötä, enkä ole liikkunut taas kerran yhtään, palasivat muhkurat myös takaisin. Lähtöpisteessä siis ollaan.

Sain tällä viikolla Lilyltä haasteen hypätä mukaan #MuhkuraManifesti iin. Naisten yhteiseen taisteluun ei selluliittiä, vaan sen piilossa pitämistä, vastaan. #MuhkuraManifestin tarkoitus on siis tuoda selluliitti näkyväksi, normaaliksi osaksi naiseutta. Koska vaikkei sitä julkisuudessa juuri näy, todellisuudessa selluliittia on lähes jokaisella naisella. Se on fakta. Ei vain meidän appelsiini-ihojen keksimä helpotuskeino omiin alemmuudentuntoihimme. 

#MuhkuraManifesti-haasteessa pyydettiin, että naiset kautta maan lopettaisivat selluliittiensa parjaamisen ja ennemmin olisivat ylpeitä kehostaan. Vitsi miten ihana ja ylevä ajatus, ja olisi ihana sanoa, että pystyn siihen. Totuus on kuitenkin toinen.

Kirjoitin vähän aikaa sitten omista häpeänaiheistani, ja täytyy myöntää, että selluliitti kuuluu samaan sarjaan silmälasien kanssa – Selluliitti on ulkonäköni osa, jota olen hävennyt koko sen olemassaolon ajan. Jota olen yrittänyt piilotella ja jonka vuoksi olen pukeutunut pitkälahkeisiin housuihin tai jättänyt menemättä yleiseen saunaan. Itse asiassa: Kun A pyysi minua ensitreffeillämme uimaan, kieltäydyin tekosyihin vedoten. Ai miksikö? No tietysti siksi, etten halunnut hänen näkevän selluliittireisiäni. 

Aika usein kirjoitan juttuja blogiini vasta oivalluksien ja ”valaistumisen” jälkeen. Nyt en voi kuitenkaan kertoa, että olisin selättänyt selluliittipaineet tai olisin ylpeä appelsiini-ihostani. Teen kuitenkin blogihistoriani rohkeimman teon. Postausta värittää kuva toissakesältä, jota en koskaan muussa tapauksessa olisi julkaissut. Ai miksikö? Koska #selluliitti. 

Jostain kumman syystä (humala) olin pistänyt festareille jalkaani shortsit (aikuiselämäni toinen kerta). Kun näin kuvan, oli aivan järkyttynyt. Huomioni kiinnittyi tunnelman sijaan jalkoihini. Muistan elävästi, kun kuva piirtyi ensi kerran tietokoneruudulleni. Päätin haudata sen omiin arkistoihin ja julkaista vain nämä kuvat, joissa jalkani näyttävät (epätodellisen?) sileille. 

Pakko kertoa vielä yksi tarina kyseisestä kuvasta. Kun juhlimme toissa syksynä kuvassa olleen kaverini kolmekymppisiä, päätin valita tämän kuvan hänen synttärikorttiinsa. Mutta arvaatteko, mitä tein? Kyllä vaan – leikkasin kuvan alaosasta suikaleen pois, jottei jalkani näkyisi siinä. Aika surullista, eikö?

-Karoliina-