Kuten kirjoitin heinäkuussa, kuuntelin Book Beatista matkalla Helsingistä Portugaliin kirjan, joka sai minut huudahtelemaan mielessäni tuon tuosta: ”Just niin!”, ”Ihan totta!”, ”Aika hurja väite.” ja ”Onko tosiaan noi?”. Kirjahan oli Helena Liikanen-Rengerin teos: ”Mon amour – Ranskalaisen parisuhteen jäljillä.” Ja se sai minut tuntemaan itseni ainakin hetken enemmän pariisittareksi kuin miksikään muuksi.
Selailin viime viikolla kännykkäni muistioita, jossa oli kauppalistojen seassa otteita ja ajatuksia tuosta kirjasta. Olin nimittäin näpytellyt niitä muistiin samalla, kun kirjaa kuuntelin. Oli tuntunut sille, että kirjassa oli paljon sellaista, jota haluaisin miettiä ja pureskella vielä jälkikäteenkin.
Yksi lause, jota jäin muistioissani erityisesti tuijottamaan, meni näin: ”Jos haluaa parisuhteen, on elettävä parisuhdeta”. Aika yksinkertainen lause, mutta pitää sisällään niin monta asiaa. Sellaista, jotka on todella helppo arjessa möhliä.
Mä tulin torstaina kotiin pitkän päivän jälkeen. Olin lähtenyt aamulla niin, että A ja F olivat jääneet nukkumaan. Ja kun palasin, olivat he jo iltasadulla. Lapsi oli ollut kuumeessa päivän A:n kanssa kotona. Olivat käyneet lääkärissä, pyykit oli pesty ja minua odotti kaapissa valmiiksi tehty ruoka. Aika ihanaa arjessa huomioimista siis. Vaikka olinkin kiitollinen, että olin saanut vetää oman työpäiväni Helsingissä läpi F:n sairastumisesta huolimatta, taisin heittää vaan jonkin ”hei kiitti kulta -tyyppisen” lausahduksen ja rojahdin sen jälkeen sohvalle (tai siis patjalle, koska meillä ei juuri nyt ole sohvaa) räpeltämään puhelinta. Piti laittaa vielä pari sähköpostia, päivittää illan postaus someen ja sitä rataa.
Alkuilta kääntyi iltaan, lapsi nukahti huoneessaan ja ikkunan takana alkoi hämärtää. Olin aikaa päivää sitten lopettanut jo varsinaiset työt puhelimella. Kunhan vaan selasin jumittaen puhelimeni ruutua. ”Hei rakas, mä olen täällä”, kuulin sitten sohvapatjan toisesta päästä. Nostin naamani kännykän ruudulta. Tosiaankin! Siellä se aviomies nyt oli ja minä olin vetäytynyt sinne samaan omaan maailmaani, jossa koko päivän olin muutenkin ollut. Olinko edes itse asiassa katsonut hänen kasvojaan kertaakaan illan aikana kunnolla niin, että olisin osoittanut olevani jollain tavalla läsnä?
Ote torstailtahan on aika tyyppillinen –ainakin minulle – silloin, kun elämässä tapahtuu paljon ja on vähän kiire. Silloin alkaa priorisoida usein ihan väärästä päästä elämää. Vaikka tiedän esimerkiksi liikunnan ja parisuhde- sekä perheajan olevan omat voimavarani, alan niistä myös karsia usein ensimmäisenä. Se on aivan pöhköä. Ennen kaikkea hirveän lyhytnäköistä, koska faktahan on se, ettei työt koskaan lopu. Mutta perhe- ja parisuhde ihan varmasti katoaa, jos sille ei anna sille kuuluvaa arvoa.
Liikanen-Rengerin ranskalainen tapa ajatella parisuhteessa elämisestä, on jotenkin todella tärkeä. Koska niinhän se on, ettei parisuhde nyt ole vaan siinä mukana kulkeva vakioasia, jos sen jättää vain oman onnensa nojaan perässä raahautumaan. Suomessa sanotaan, että parisuhteen eteen on tehtävä töitä. Se on ihan totta, vaikkakin sana kalskahtaakin korvaani jollakin tapaa vähän negatiivissävytteisenä. Tuo parisuhteessa eläminen taas on minusta hirvittävän positiivinen ilmaus: Voisi kuvitella, että ainakin osan suurista parisuhdekriiseistä välttää, jos muista elää parisuhdetta joka päivä. Jos ei anna parisuhteen ja parisuhdekumppanin valua päivissä, viikoissa ja kuukausissa jonnekin liian kauas. Sinne kännykän valon taakse tai niihin keskusteluihin, joita ei koskaan aloita. Uskon, että asiat ovat paljon paremmin, jos muistaa huomioida toista, antaa toiselle omaa aikaansa ja jos muistaa elämän pienissä teoissa sen, mikä on hyväksi meille pariskuntana. Ei ainoastaan vain hyväksi itselle tai mahdollisille lapsille.
Mä itse koen, että parisuhteessa parasta on se, jos voi jakaa toisen kanssa monenlaisia tunteita, tilanteita ja tapahtumia. Se, että välillä nysvätään ihan vaan kahdestaan romanttisesti. Se, että luodaan väsynyt hymy keskellä sekaista tiistaikotia lapsen karjuessa vieressä. Se, että voidaan juhlia kaveriporukalla yhdessä tanssikengät jalassa. Tai se, että voi kömpiä oman menon jälkeen yöllä kotiin toisen viereen.
Olen monta kertaa kuullut viisaan lausahduksen, joka menee jotenkin näin: ”Sun kiireinen arkesi on sun lapsesi lapsuus.” Samoin voisi sanoa: ”Sun kiireinen arkesi on samalla se, millainen parisuhde sulla on.”
-Karoliina-
