Tämä on rakkaustarina, jonka haluan kertoa aina uudelleen ja uudelleen. Koska se on vaan jotain niin romanttista ja ihanaa. Sellaista, mikä saa uskomaan kohtaloon ja tarkoitettuihin kohtaamisiin.

Pikkusiskoni Hipu asteli junaan toukokuussa 2011. Hän oli matkustamassa Jyväskylästä Tampereelle. Astuessaan vaunuun hän kirosi mielessään, kun huomasi, että hänen viereensä oli myyty paikka toisellekin ihmisille. Hipun oli ollut tarkoitus meikata vasta junassa, mutta nyt vieruskaveri esti nyssäköiden ja meikkien levittelyn toisellekin penkille. Miksi ihmeessä paikat oli ylipäättään myyty vierekkäin, kerran juna ei ollut likimainkaan täynnä?

Jälkikäteen on aivan päivänselvää, miksi junapaikat olivat, kuten ne oli lippuihin merkattu. Viereinen paikka oli nimittäin myyty pojalle, josta myöhemmin – tarkalleen ottaen viime lauantaina – tuli hänen aviomiehensä. Hipun istuuduttua penkkiin unohtui nimittäin nopeasti ärsytys ja ripsivärin laitto, kun tuntemattomien vierustoverien välille syttyi jotain erityistä. Eiväthän ne matkalla tajunneet vaihtaa kokonimiään, saati puhelinnumeroitaan, mutta sentään sen verran paljon tietoja, että myöhemmin tuo sama poika, nyt jo mies, etsi siskoni käsiinsä. Itse asiassa: ikiajoiksi.

Sisko sai lauantaina aviomiehen ja me saimme tähän perheeseen yhden ihanan miehen lisää. Samalla päättyi kolmien häiden vuosi, meidän perheen häätrilogia sai loppuhuipennuksensa.

Parasta tässä on se, että jokainen meistä vietti ihan omannäköisensä häät. Ja tuli vaimoksi ihan omannäköiselleen miehelle. Jotka piruvie tulevat vielä keskenäänkin niin hyvin toimeen, että välillä sitä miettii, miten siistiä kutsua juuri tätä sakkia omaksi perheekseen.

Kun A lähetti häitä edeltävänä iltana kuvan meidän sohvalla makoilevasta, Gin Tonicia siemailevasta ja puhettaan treenaavasta sulhasesta, ei voinut kun hymyillä. Siellä ne valmistautuivat häihin yhdessä. Ihan kuin me siskoksetkin yhdessä toisaalla. 

-Karoliina-

Kuvat: Kukapa muukaan kuin meidän Norppu – Noora Näppilä