Ensi viikolla tulee kaksi vuotta siitä, kun A lähti (tällä erää?) viimeisen kerran ulkomaille töihin. Me olimme juuri tavanneet. Olin aina kuvitellut, etten todellakaan alkaisi mihinkään vaikeaan etäsuhteeseen ja sitten kuitenkin en hetkeäkään miettinyt, alkaisinko juuri tähän. Itkin lentokentällä, helle heilutti kesämekon helmaan ja aloitin yhden elämäni opettavaisimman, kauhealla tavalla ihanimman ja erikoisimman elämänvaiheen. Oltiin etänä suhteessa, tuhansien kilometrien päässä toisistamme ja ihan vastarakastuneita.

Olen kirjoittanut etäsuhteesta vaikka kuinka paljon viimeisten vuosien aikana, koska se on ollut – varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna – yksi merkittävimmistä kokemuksista elämässäni. Tämä teksti oli se, jossa ensi kertaa ylipäättään kerroin, että olen rakastunut mieheen kilometrien takana. Niin ja olenhan pohtinut sitä, onko etäsuhde paras tapa aloittaa suhde tai voiko välimatkan takaa edes tutustua toiseen oikeasti. Niin ja kun koko etäily oli sitten lopulta takana, olin niin järkyttävän onnellinen, että en meinannut nahoissani pysyä. Ihanko oikeasti sain mennä ruokakauppaan, viettää siivouspäivää ja mennä vierekkäin nukkumaan?

Mutta mitäs sitten? Nimittäin kun suhde, joka on alkanut etäsuhteena, ei ole aina ihan yksinkertaista jatkaa sitä tavallisena lähiparisuhteena.

Olenkin itse asiassa vasta tässä tänä kesänä alkanut tajuta, ettei tässä tarvitse elää joka päivä kuin viimeistä päivää. Toki olen luonteeltani aina ollut sellainen sata lasissa ja täysillä painaja, eikä sellainen katsotaan ja nautitaan sitten joskus -tyyli ole kuulunut minulle. Mutta etäsuhteena alkanut suhde teki vielä enemmän minulle sen, että puolison kanssa vietettyjä hetkiä ei ole halunnut heittää yhtäkään hukkaan. Kun toisen luona Saksassa kävi vain silloin tällöin, halusi niistä ottaa jokaisen tunnin ja sekunnin irti, ja siksi on ollut vaikea tajuta, ettei aika olekaan täällä kotimaassa enää niin kortilla.

Tokihan sitä ei tiedä koskaan, paljonko aikaa elämässä on. Mutta toisaalta kyllä yhteiseloon näin saman kodin ja maan kamaralla kuuluu myös se, ettei jokaisesta hetkestä tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni. Opettelukohteeni tässä lähisuhteessa onkin ollut tajuta se, ettei me enää etäillä. Että nyt ei vuorottele enää ne täyden kympin lähipäivät ja ikävän täyteiset (hyvällä ja pahalla) etäpäivät, vaan sitä saa nukahtaa ja herätä toisen viereen ja vierestä poikkeuksetta melkein joka ilta. 

Ehkä koko tämä reilu kaksivuotinen on ollut hyvä koulu sen suhteen, miten erilainen samakin suhde voi olla. Ja jos jotain tuo etäaika erityisesti teki, niin sen, että niitä pieniä arkisia asioita arvostaa ihan eri tavalla kuin ennen. Edelleenkin se on vaan ihan järjettömän siistiä, kun voi tehdä ruokaa yhdessä, siivota, mennä kaupungille tai sen kun vaan maata sohvalla yhdessä. Enää siihen väliin ei tarvita Skypeä.

…paitsi seuraava viikko. Koska aamulla lähtee lento Portugaliin! Majailen jo täällä kentällä hotellissa ja toivon, että saan nukutta edes himan. Viikonloppu ja Tammerfestit kun käänsivät unirytmiä vielä enemmän päälaelleen. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: toppi, 2biz // farkut, H&M // kengät, Vamos*

*saatu