Kun menimme pari viikkoa sitten kälyni kanssa lentäen Tukholmaan, iski minuun kentällä yllättäen ihanan haikea fiilis. A oli toissatalven ensin Itävallassa ja sitten perään Saksassa, joten lentokentät tulivat tuolloin aika tutuiksi.

En ollut ennen etäsuhdetalveamme tajunnut sitä paljon puhuttua lentokenttien odottavaa iloa tai toisaalta haikeaa tunnelmaa, joista niin moni puhui. Sitä kun oli siihen asti matkustanut vain lomille Teneriffalle tai viikonlopuksi Lontooseen, ei kentät merkinneet mitään sen suurempaa. Kaukosuhde kuitenkin latasi lentokenttiin niin suuret tunteet, ettei niiden läpi voi enää kävellä ajattelematta niitä hetkiä, jolloin nähtiin pitkän tauon jälkeen. Tai erottiin taas moniksi viikoiksi, joskus kuukausiksi.

Samalla tavalla kun lentokentät, moni muukin ihan arkinen paikka, tavara, tuoksu, maku tai kappale saa mun ajatukset salamaniskussa kohti menneitä. Niitä ihania, sykähdyttäviä ja ikimuistoisia hetkiä, joihin haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. Mutta joskus myös takaumaksi sinne jonnekin synkkiin syövereihin, joissa joskus on ollut, ja joiden muistijälki aiheuttaa vieläkin ihan fyysistä pahaa oloa.

Elämähän on pääasiassa arkea. Ja niitä ihan tavallisia makuja, paikkoja ja tuoksuja. Mielenkiintoisinta onkin ehkä se, että en itse ainakaan koskaan tajua niissä tärkeissä hetkissä, mitkä elementit sen ympärillä muodostavat tulevaisuudessa assosiaation juuri tähän hetkeen. Joku siinä hetkessä radiossa soinut kipale voi olla käsillä olevan hetken aikana ihan merkityksetön, mutta vuosien jälkeen juuri ne riimit ja sävelet saavat muiston pintaan. Samalla tavalla lentokenttä oli aikanaan vain väylä, pakollinen paha, kohti A:n elämää…ja silti juuri se paikka, joka saa nyt muistamaan kaiken sen tunnekirjon, jonka etäsuhde tekikään minussa.

Minua hykerryttää jo nyt se, mitkä muistijäljet tästä keväästä ja kesästä jää tulevaisuuden minulle nostalgiahetkiin. Helteisen toukokuun maut ja paljon rakkautta?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, AARRE*

*saatu