Intiassa tehty kotimainen matto! Mitä kummaa?

larissa-1.jpg

Unto_Rautio_Finarte_56608_web.jpg

Kun aloitin kotimaisten tekstiilien vuoteni, päätin samoin tein tuoda esille erilaisia kotimaisia yrityksiä, jotka ovat omalla tavallaan suomalaisia. Monestihan kotimaiseksi ajatellaan yritystä, jonka tuotevalmistus tehdään Suomessa.

Tutustuminen viimeisten vuosien aikana kotimaiseen yrittämiseen on kuitenkin osoittanut sen, että suomalaisuus on paljon muutakin. Ja lopulta se, missä sauma ommellaan tai logo printataan, ei kerrokaan yrityksen kotimaisuudesta kuin pienen osasen.

Yksi tällaisista ei-niin-ilmeisesti-kotimaisista firmoista on ihana Finarte, jonka mattoja meillä on ollut jo vuosia. Muistatte ehkä sen Finarten Ivana Helsinki -maton, josta ainakin olen joskus blogiin kuvaa laittanut? Niin ja oman Instagram-yhteistyöni joskus Flow:n aikaan, kun bongailin Finartea pitkin Flow-maastoja?

Koska halun tuoda Finarten tarinan teidänkin tietoonne, päätin haastatella Finarten toimitusjohtaja Larissa Immosta.

Kerro, Larissa, milloin ja miten Finarte on perustettu?

Finarte perustettiin 1985 vanhempieni, tekstiilitaiteilija Eija Rasinmäen ja Erkki Immosen ideasta tehdä persoonallisia mattoja kestävistä materiaaleista. Alusta asti ajatuksena on ollut myös ”design for all” -ajatus, eli se että designia voi ostaa kuka vaan, eli hinta pysyy kohtuullisena. Äitini designit, ns. design-räsymatot on Finarten ydintä, jonka ympärille on tullut myös paljon uutta mallistoa. Kaikki kuitenkin samalla ajatuksella: kaunista, kestävää (pääosin kierrätysmateriaaleista) ja kohtuuhintaista.

 

Teidän matothan tehdään Intiassa? Miksi näin?

Alun perin Finarten tarina alkoi Portugalista, mutta Suomen laman ja EU:n murroksen myötä jouduimme lopettamaan sen tehtaan. 90-luvun alussa äitini kutsuttiin suunnittelemaan Intiaan ja siitä alkoi tähän päivään asti kestänyt yhteistyö. Toimimme edelleen samojen ihmisten kanssa ja työllistämme kahden pääkumppanimme kautta 500-700 ihmistä Intiassa, Uttar Pradeshin osavaltiossa. Meille Intiassa tekeminen on arvovalinta: haluamme jakaa tietotaitoa (mm. Eija sekä suunnittelijamme Mervi Pesonen on viettänyt kuukausia tehtaalle opettaen ja jakaen kudonnan taitoa, erityisesti suomalaisille räsymatoille ominaisia sidoksia ja tyylejä) ja toisaalta myös ylläpitää Intian vahvaa käsityöperinnettä. Meille ei ole myöskään vaihtoehto vaihtaa yhteistyökumppaneita lennosta tai lähteä Intiasta pois, sillä niin monen perheen elanto on Finartesta kiinni.

Intia on meidän perheelle todella läheinen – olemme asuneet Intiassa lähes kolme vuotta, kun kävin lukion siellä ja äitini oli tehtaalla töissä. En tiedä miten selittäisin, mutta yhteistyökumppanimme ja intialaiset yleensäkin ovat meille enemmän kuin vain kauppakumppaneita: me asumme heidän kanssaan, kun käymme Intiassa, he tulevat meille käymään ja jaamme ilot ja surut. Esimerkiksi isäni ja intialainen partneri Vivek mm. ovat soitelleet perjantaikuulumiset toisilleen jo viimeiset 25 vuotta. 

Meillä oli myös Ulkoministeriön (Finnpartnership) tukema 2-vuotinen koulutusohjelma Intian tehtailla, missä pyrittiin edistämään kutojien koulutusta niin, että he voivat puolestaan kouluttaa kyläläisiä kudonnan saloihin. Tämä koulutusohjelma lisäsi mm. naisten osuutta ja merkittävyyttä huomattavasti.  

 

Miten valvotte työoloja?

Me käymme Intiassa itse kaksi kertaa vuodessa. Lisäksi kumppaneidemme luona käy ulkopuolisia auditoijia

Uskoisin kuitenkin, että eniten merkitystä on sillä, että meillä on rehellinen kuva Intiasta kaikkien vuosien jälkeen. Tästä on syntynyt luottamussuhde, jonka ansiosta kumppanimme uskaltavat olla meille rehellisiä ja tietävät myös meidän odotuksemme.

 

 

Millä kriteereillä Finartea voi kutsua kuitenkin suomalaiseksi yritykseksi? 

Finarten toimisto ja kaikki logistiikka on meillä täällä Kotkassa. Itsekin olen kotkalainen niin kuin koko poppoo täällä. Tämä on aito perheyritys: omistajina minä, siskoni sekä isäni tilitoimisto. Äiti, isä ja minä olemme sen lisäksi ihan konkreettisesti töissä Finartella. Monet meidän työntekijöistämme (5henkilöä) ovat olleet meillä töissä jo ennen minun syntymääni 80-luvun lopulla.

Me maksamme verot luonnollisesti Suomeen, eikä takana ole holding yhtiötä.

Yksi toiminnan kulmakivistä on suomalainen suunnittelu – teemme töitä vain suomalaisten suunnittelijoiden kanssa ja meillä on siitä mm. Design from Finland -merkki.

 

Mikä Finartessa teidän omasta mielestä on parasta?

Finartessa on parasta se, että saamme tehdä kauniita mattoja, työllistää ihmisiä ja toisaalta myös viedä suomalaista designia maailmalle.

Omasta puolestani on kyllä myös parasta jatkaa vanhempien tekemää työtä, eikä ole ollenkaan haittaa, että saan käydä Intiassa silloin tällöin. Olen oppinut Intian vuosina myös vähän hindiä, joka auttaa töissä hyvin.

 

Onko tulossa jotain uusia mattomalleja/suunnittelijayhteistyötä/mainittavaa?

Muun muassa Mifukon suunnittelema ihana Turkana-matto (kuvassa) saapuu nyt kevääseen. Se on kudottu kierrätetyistä pulloista tehdystä PET-langasta ja siinä on perinteikäs toimikas-kudonta yhdistettynä moderneihin väreihin.

 

Täytyy todeta, että vaikka käsitykseni kotimaisuudesta onkin laajentunut tämän vuoden kuluessa, sai Larissan haastattelu taas ajattelemaan asioita laajemmin. Miten ihanaa on, että meiltä Suomesta tulee tällainenkin yritys, jonka positiiviset ja vaistuulliset vaikutukset ovat myös globaaleja!

-Karoliina-

Kuvat: Finarte. Ensimmäisessä kuvassa Larissa Immonen. 

Koti Sisustus

Kun se huitelee omilla teillään

P4122987.JPG

P4122983.JPG

Istuin maanantai-iltapäivänä junassa matkalla Riihimäeltä kotiin. Puhelin soi, se oli A.

”Niin monelta te olitte tänään oikein sopineet, että F:n pitäisi olla kotona?

”Neljältä. No nyt. Siis piti olla jo 15 min sitten. Eikö ole tullut?”

”Ei.”

”No soititko sille?”

”Joo. Neljä kertaa. Ei vastaa.”

Huoli alkoi puristaa kurkkua. Tajusin kyllä, ettei vartti ole vielä aika, eikä mikään. Mutta siitä huolimatta mieleen alkoi tulvia samoin tein kaiken maailman ajatuksia. Mitä jos tyttö on yksinkertaisesti vaan lähtenyt harhailemaan yli sovittujen rajojen? Kadonnut? Ja miksi helvetissä se ei vastaan nyt siihen puhelimeensa, jota muuten haluaisi pitää koko ajan äänillä?

Minä soitin ip-kerhoon (oliko F ylipäätään edes lähtenyt kävelemään oikeaan aikaan) ja A lähti etsimään tyttöä lähikaduilta. Ja sieltähän se ihan hetken päästä löytyi. Juoksentelemasta kavereidensa kanssa. Ilman huolen häivää. Ei siinä vaiheessa ollut tullut mieleen, että reilun puolen tunnin päästä tytön pitäisi olla kaupungin toisessa päässä jo toisen kaverin synttärijuhlissa. Aika oli mennyt, miten lapsilla se usein menee. Aikaa ajattelematta.

A:n ensimmäisen puhelun ja tytön löytymisen välisen ehdin olla hetken aika ahdistunut. Sitä ei ole kovin mediaseksikästä myöntää, mutta niin vaan olin. Peloissani. Olisi hienoa sanoa tähän väliin, että lapsen pitää antaa olla lapsi ja kulkea pitkin ojanpohjia, tippua puusta ja tutkia maailmaa, mutta näin äidin näkökulmasta tuo kaikki kauhistuttaa ihan sairaan paljon. Ei siinä hetkessä, kun pelkää lapselleen sattuneen jotain, paljon auta se, että joku tulee – kuten näissä keskusteluissa usein tulee – kertomaan siitä, miten meidän lapsuudessa sitä sai rymytä vapaasti metsissä, uiskennella uimarannoilla ja vieläpä ilman kännyköitä. Että kyllä nykyvanhempi on ylisuojeleva.

Olen tietysti itsekin sitä mieltä, että lapsen kuuluu oppia asioita yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja monta kertaa, jos joku ulkopuolinen toteaa, pitäisikö lasten vähän rauhoittua, saatan tokaista: ”Luultavasti ne henkiin tuosta kuitenkin jäävät.” En siis myönnä olevani silottelijavanhempi tai sellainen, joka varoittelisi koko ajan vaaroista.

Kun F itse vähän epäröi mennä ulos yksistään, kannustan häntä. Oikein tuupin menemään aina vaan vähän pidemmän matkaa yksin ja rohkaisen sanomalla, ettei ulkona ole mitään pelättävää. Mutta kun ovi hänen jälkeensä pamahtaa kiinni, alan usein kuitenkin itse pelätä. Vähän ristiriitaista, mutta totta. Vaikka yrittäisin rauhoitella itseänikin samoin sanoin kun lasta hetki aikaisemmin, huomaan, että oloni on silti usein levoton näiden hänen omien reissujensa aikana. Tulee mieleen romahtaneet lumilinnatunnelit, kaasuttelevat autot ja namusedät.

Ehkä peloista tekeekin hankalan sen, että niitä päin on mentävä koko ajan. Ja mentävä vieläpä niin, ettei voi olla varma siitä, selviääkö lapsi niistä. Että onko hän sittenkään tarpeeksi kypsä tulkitsemaan tienylityspaikkojen vaarat tai arvioimaan omat kykynsä kieppitangolla? Ja ennen kaikkea: Enhän itse ole yli- ta aliarvioinut lapsen kykyjä? Moni (lapsuuden) taito kun tuppaa olemaan sellainen, että niitä oppii vasta tekemällä. Ja silloin on vaan luotettava siihen, että aikaisemmat opit auttavat selviämään uusista haasteista myös – ja erityisesti – silloin, kun aikuisia ei ole katsomassa perään. ”Joskus nämäkin taidot on opeteltava”, yritän ajatella. 

En todellakaan aio lopettaa tätä tekstiä sellaisella ahaa-elämyksellä, jossa kerron, kuinka tästä eteenpäin otan rennosti edellisen kaltaiset tilanteet. Silti yritän oppia – itsekin – kaikesta tästä. Ja toivon, että saan hallittua, hillittyä ja käsiteltyä omat pelkoni niin, että voin opettaa F:lle sen, kuinka ihanaa elämä on silloin, kun sen ottaa vastaan avoimin mielin. Niin, että suhtautuu suureen tuntemattomaan innokkaasi ja uteliaasti. Lähtee tutkimaan sitä ja löytää oman polun. Ihan kirjaimellisesti nyt, mutta laajemmin sitten, kun on aika kokeilla vielä isommin omia siipiään.

Koska jos mietin omaa elämääni, parhaat asiat on tapahtunut silloin, kun olen mennyt pelottomasti kohti sellaista, josta en ole entuudestaan tiennyt mitään. Silloin, kun uusi polku on vähän jännittänyt aluksi.

-Karoliina-

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Vanhemmuus