Voi apua! Takana on päivä, jota edelsi kymmenen tunnin yöunet, mutta olo edelleen kuin jyrän alle jääneellä. Naama on niin turpea, ettei edes kolmen viikon kortisonikuurista. Oikein naurattaa, kun katson peiliin. Mistä-kaikki-tämä-neste-on-peräisin?

Syy tähän kaikkeen on mun viime viikonlopun polttareissa. Siinä yllätyspläjäyksessä, joka sai mut ihan oikeasti melkein – enkä liioittele yhtään – pissaamaan kauhusta housuun. Ai miksikö? No nyt tulee todella pitkä ja polveileva kertomus.

Mähän olin TÄYSIN VARMA siitä, että mun polttarit on toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Olin sahannut kalenteriani eteenpäin monet kerrat ja päätellyt tarkkana salapoliisina, että näin se vaan tulisi olemaan kaiken maailman serkun pojan valmistujaisten, oman Lapsimessu-esiintymiseni ja muiden syiden vuoksi. Yksi syy, miksi minun polttareideni ei missään nimessä pitänyt olla tänä viikonloppuna, johtui puolestaan siitä, että A oli työporukallaan Berliinissä torstaista sunnuntaihin. Koska F:llä taas oli kotiviikonloppu, ajattelin, ettei polttarit tietenkään voi olla tänä viikonloppuna, koska kuka nyt tytöstä huolta pitäisi, jos sekä A, että minä olisimme jossakin. Ei vaan tullut sitten itselleni mieleen, että tuolla lapsellahan on myös isovanhemmat.

Anyway. Lähtökohta oli siis se, ettei viime viikonloppu edes käynyt mielessäni mahdollisena polttariviikonloppuna. Tähtäimessäni oli toukokuu, josta kovaan ääneen olin puhunutkin, että tiedän polttareideni olevan tuolloin.

Minun polttarit alkoi kuitenkin viime perjantaina. Tai no. Jo oikeasti torstaina, mutta minäpä en tajunnut juonta siinä hetkessä vielä ollenkaan. Nimittäin. Kun torstaina olin töissä H23:lla, meidän toimiston ulkopuolelle ilmestyi outo hyyppäri. Meidän toimiston seinäthän ovat kahteen suuntaan pelkkää ikkunaa, ja siinä iltapäivällä kokoustaessa yhtäkkiä joku meistä huomasi (en muista oikeasti, olinko se minä vai ”huomasiko” miehen joku meidän toimiston pojista) kadulla seisovan oudon näköisen miehen.

Ensin koko homma tuntui ihan vitsille. Stetsoniin, aurinkolaseihin ja hiipparitakkiin pukeutuneelle miehelle naureskeltiin, mutta kun äijä vaan törötti toimiston ulkopuolella tunnista toiseen vähän vaan vaihdellen palkkaa ja ilmestyen sitten uudelleen, alkoi homma kuumottaa ihan toden teolla. Alettiin yhdessä pohtia, mikä juttu tämä nyt oikein oli ja pitäisikö tästä oikeasti huolestua. Kotiin lähdettyä koko homma kuitenkin unohtui minulta ja torstai-ilta menikin sitten valmistautuessa siskoviikonloppuun. Olin nimittäin kutsunut A:n matkan ajaksi pikkusiskoni meille F:n ja minun seuraksi, ja perjantaihin asti tosiaan uskoin, että he myös tulisivat meille.

Perjantaina kiertelin kaupungilla, kun minuun iski kauhea pääkipu. Olin jo vähällä perua perjantaiaamupäivälle sovittua lounasta työpaikan poikien kanssa, sekä palaveria Sidosteen kanssa. JOSTAIN KUMMAN SYYSTÄ pojat kuitenkin kovasti kannustivat lounaalle (skumpalla) ja Sidosteen toimarikin laittoi viestiä, että minun olisi tärkeä olla palaverissa paikalla. Niinpä vetäisin oikein ison annoksen päänsärkylääkettä, selätin olotilani ja pääsin molempiin sovittuihin menoihin. Paitsi. Kesken lounaan meinasin saada sydänkohtauksen, kun näin edellispäivän stetsonhiipparin lounaspaikkamme ulkopuolella. Mies seisoi kadulla ja tuijotti meitä. Kiljahdin vaistomaisesti ja vinkkasin poikia katsomaan kadulle. Kaikki olivat ihan mitä helvettiä -reaktiolla.

Kun astuimme lounaspaikasta ulos, näin, kuinka hiippari oli siirtynyt kauemmas meistä, mutta kännykän salamavalo vaan vilahti, kun mies otti meistä kuvia ja livahti sitten pois näkökentästä. Tässä vaiheessa meikäläinen alkoi olla jo aika kauhun vallassa. Edellispäivän päivystys olisi voinut mennä vielä vaikka minkä piikkiin, mutta tämä alkoi tuntua sille, että joku ihan oikeasti kyttäsi meitä. Kävelimme takaisin toimistolle ja vilkuilimme ympärillemme.

Noh. Perjantaille sovittu Sidoste-kokous aloitettiin meidän H23-jengin ja Sidosteen toimitusjohtajan kanssa. Toki sen pyöreän pöydän ääressä, joka majailee meidän molempien lasiseinien vierellä. Kun kokousta oli käyty (ihan oikeasta asiasta ehkä 20 minuuttia), näin, kun stetsonimies seisoi taas kadulla. Tässä vaiheessa meikä oli jo aivan raivona. Aloin puhua poliisille soitosta ja vähintään siitä, että kohta minä marssisin ulos kysymään äijältä, mikä on homman nimi. Yhtäkkiä mies katosi. Ja kun hän seuraavan kerran ilmestyi, näin kuinka mies marssi ison paketin kanssa meidän toimiston ovesta sisään.

”Ei helvetti, se tulee sisään”, sanoi työkaverini, ja marssi meidän ulko-ovelle (lasia sekin) ikään kuin portsariksi. Tässä vaiheessa minä meinasin ihan oikeasti pissata alleni. Kauhuskenaarioni stalkkerista tuli toteen.

Mies astui sisään, ei sanonut mitään kenellekään. Käveli vain eteeni ja sanoi matalalla äänellä: ”Karoliina Sallinen”. Vapisevalla äänellä sopersin jotakin ”joo”, sitten mies laski pöydälle eteeni kaksi pakettia, kohotti hattuaan, hymyili HELVETIN pelottavasti ja marssi ulos.

Samalla, kun minä yritin kerätä itseäni, olivat pojat alkaneet kuvata koko hommaa jo videolla. Nimittäin tästä alkoi mun polttarit. Tosin meni edelleenkin monta minuuttia, ennen kuin tajusin sen.

Pöydälle lasketuissa paketeissa luki toisessa ”Älä avaa minua vielä” ja toisessa – siinä pienemmässä – ”avaa minut nyt”. En kuitenkaan uskaltanut avata paketteja, koska pelkäsin, että siellä olisi vähintään pommi. Niinpä ystävällinen työkaveri teki sen puolestani. Paketista paljastui vanhanaikainen kasetillinen sanelukone.

Painoin sen päälle ja möreä miesääni aloitti jotain tyyliin ”Arvoisa kirjailija Sallinen, olen tarkkaillut sinua jo pidemmän aikaa.” Olisi voinut kuvitella, että tässä vaiheessa olisin alkanut itkeä kauhusta, mutta sen sijaa minut valtasi ihan ääretön helpotuksen tunne. Ääni ei ollut nimittäin tuntemattoman stalkkerin, vaan minun yläasteaikaisen historianopettajani.

Vaikka moni asia häkeltymiseni vuoksi unohtui samoin tein kun kuulin nauhan, sen muistan, että minulta meni – niin typerälle kuulostaakin – todella pitkä tovi, että tajusin tämän viestin olevan polttareideni aloitus. Vasta kun nauhurin ääni käski ottamaan salapoliisitehtäväni vastaan kuittaamalla sen Insta Stories -viestillä, jossa kerron ostavani tänä viikonloppuna punaisia neilikoita, minulla välähteli. Yritin kysellä pojilta alkoiko mun polttarit nyt todella, mutta kaikki vaan nauroivat. Ne penteleet – Sidoste mukaan lukien – olivat olleet aivan täysillä juonessa mukana. Molempien päivien palaveritkin oli sovittu vain ja ainoastaan tämän stalkkeriaikataulutuksen mukaan.

En voinut muuta kun pakata tavarani, lähteä kotiosoitteeseeni (kuten nauhurissa käskettiin) ja napata kainalooni sen paketin, jonka saisin nauhan mukaan avata vasta kotona.

Häkeltyneenä aloin pohtia F:n hoitoa ja kaikkea muuta, mutta sain vain vastauksen tekstarilla ”kaikki on hoidettu”. Siitä alkoi viikonloppu, jota en kyllä tule unohtumaan koskaan. Alkoi minun Komasario Palmu -polttarini! 

Tarina jatkuu myöhemmin tällä viikolla… the story will be continued!

-Karoliina-

P.S. Edelleen kauhistuttaa, kun edes katson tuota stalkkerin (Hipu-siskoni Jussi-kaverin)kuvaa!

P.P.S. Sikari pilailusikari. 

Kuvat: 1, Noora Näppilä // 2, Sallisen Hipu