Olen kertonut monia kertoja täällä blogissa siitä, kuinka onnellinen, kiitollinen ja jopa otettu olen siitä, miten hienoja ihmisiä olenkaan saanut vuosien aikana ympärilleni. Joskus sitä ihan häkeltyy, kuinka joku niin mahtava tyyppi voi haluta nähdä minua yhtä usein kuin minä häntä. Tai kuinka vuosista ja kilometreistä huolimatta joku toinen siellä jossain kaukana pitää minua tärkeänä, vaikkei ihan joka viikko – tai edes kuukausi – ehdittäisikään soittaa.

Myös A:n kautta tullut ihan uusi ystäväpiiri on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Se, että itse mies majaili vielä Saksassa, mutta minut ja F kutsuttiin jo kaiken maailman Tampere-kamujen tapaamisiin ja otettiin avosylin vastaa, oli asia, jonka arvoa ei voi edes mitata. Nyt, kun asumista tamperelaisena on takan jo melkein vuosi, on olo, että nämä ihmiset täällä ovat myös minun ihmisiäni.

Minulla on ollut elämässäni kuitenkin kaksi sellaista vähän kipeääkin ystävyyssuhdetta, joissa asiat eivät menneet nyt aivan oppikirjan mukaan. Ne kosahtivat karille ja jäivät vaivaamaan meitä kaikkia pitkäksi aikaa, ennen kuin kissa nostettiin pöydälle. Ja vaikkei, kuten asianosainen ystäväni sanoikin postauslupaa kysyessäni, ettei ”nämä nyt mitään salaisuuksia ole”, on näiden asioiden kirjoittaminen auki toki paljon vaikeampaa kuin niiden ihanien ja kivojen juttujen. Mutta minä uskon, että näistäKIN voi taas oppia. Minä ja me, mutta myös te siellä, jos olette vähän samanlaisessa tilanteessa. Koska koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita oikein!

Tarina alkaa näin:

Minä aloitin yliopisto-opiskelut syksyllä 2004. Marssin kampukselle ja kalkuloin meidän pikkiriikkisestä kirjallisuusopiskelijajengistä jo heti ekana päivä kaksi supermukavaa – ja superpitkää – tyttöä, joiden kanssa juttu alkoi luistaa ensimmäisistä päivistä lähtien. Me kaikki asuimme omissa asunnoissamme aivan keskustassa ja muutenkin meidän, juuri lukiosta tulleiden nuorten naisten elämä, solahti toisemme elämien lomaan ilman mitään mutkia. Meitä oli kolmen jengi. Oma ”mafia”, kuten me porukkaamme leikkisästi aloimme kutsua. Me rymysimme haalaribileissä, supisimme luentosalin nurkissa ja laskimme yhdessä rahoja siihen, että pääsimme kahville tai siiderille. Oli ihan mahdottoman upeaa olla yhtä aikaa samassa elämäntilanteessa: Nuoria, köyhiä ja täynnä intoa.

Ensimmäisen opiskeluvuoden päästä minä muutin Helsinkiin, toinen kaveri pian heti vaihtoon Islantiin ja myöhemmin Jenkkeihin. Vaikka välimatka kasvoi, yhteys ei katkennut minnekään. Olimme edelleen se hulvaton kolmen kopla, jossa ronski huumori, toisille rakkaudella vittuilu ja luottamuksella käydyt keskustelut vuorottelivat. Niin ja syöminen. Jota ilman me emme olisi me. Meidän kemuista kun hyvä ruoka ei koskaan lopu!

Parin Helsinki-vuoteni jälkeen tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti kaiken. Minä aloin seurustella uuden pojan kanssa ja elämäni muuttui kertarysäyksellä. En edes itse oikein tajunnut –enkä tajua tavallaan vieläkään – miksi aloin eristäytyä ”vanhasta” elämästäni tai ystävistäni, mutta jollakin tapaa aloin ottaa etäisyyttä. Samalla elämäntyylini muuttui. Tai ainakin ulkopuolisten silmissä niin kävi, vaikka itse ainakin tuolloin koin, että olen edelleenkin ihan oma itseni. Mutta totta on, että elämääni tuli paljon enemmän sellaista ”pintaliitoa”, jota siinä ennen ei ollut ollut.

Samalla, kun tytöt alkoivat epäillä, olisinko muuttunut ”ylimieliseksi hesalaiseksi”, toiselle heistä tapahtui kauhea elämää mullistanut perhetragedia. Minä, joka olin kaukana, en oikein tiennyt, miten pitäisi asiaan suhtautua. Saisiko ystävälle tekstata? Mitä saisi kysyä? Miten pitäisi olla?

Nyt tietysti ajattelen, että olisi pitänyt matkustaa paikalle. Olla läsnä. Ja yrittää itse enemmän. Mutta koska sain – tai tulkitsin, että sain – viestin siitä, että ystävä pitäisi ehkä ennemmin jättää rauhassa suremaan, vetäydyin. Ja arvatkaa vaan, kuinka pitkäksi ajaksi? Kuudeksi kokonaiseksi vuodeksi!

Olemme jälkikäteen jutelleet tyttöjen kanssa – tätäkin postaustani kirjoittaessa – että emme edes tiedä, miksi yhteydenpito jäi. Me olimme toisillemme todella tärkeät. Eikä edes mitään varsinaista riitaa koskaan tullut. Ehkä meillä jokaisella oli siihen aikaan vaan niin kovat elämän kriisit ja muutokset juuri käsillä, että aikaa käsitellä asioita yhdessä ei vaan ollut. Ihan hassusti molemmat ”leirit” kokivat, että toisaalla oli hylätty ystävyys. Minusta tuntui, että tytöt olivat hylänneet minut, kun en saanut olla osallinen toisen heistä suruun. Toisaalta Jyväskylässä ajateltiin, että minä olin se, joka oli hylännyt yhteisen jengin. Mitä pidemmälle aika sitten meni, sitä vaikeammaksi yhteydenpidon aloitus enää tuntui.

Mutta sitten kaikki muuttui. Maaliskuussa 2016 kerroin täällä blogissa, että olen eronnut tyttäreni isästä. Samaan aikaan asiasta oli kertonut myös jokin iltapäivälehti, ja tuohon otsikkoon – molemmat ”mafiatytöt” – olivat törmänneet selatessaan aamu-uutisia tietokoneelta. Ja sitten tapahtuikin jotain, joka tuntuu vähän sadulle.

Me kaikki kolme äidinkielen opea istuimme aamupäivävälitunnin aikana luokissamme. Ensin piippasi puhelimeni kerran, kolmen minuutin päästä uudelleen. Ensimmäinen viesti oli toiselta mafia-ystävältäni, toinen toiselta. Molemmat heistä olivat päättäneet – toisistaan tietämättä ja kuuden vuoden tauon jälkeen – ottaa yhteyttä minuun juuri sillä hetkellä. Sinä lopputalven aamuna, keskellä välituntia. Heille molemmille oli iskenyt intuitio siitä, että minä tarvitsisin nyt ystävää. Muistan niin elävästi sen, kun toinen heistä sanoi: ”En edes tiedä, oletko sama henkilö kuin silloin joskus. Mutta jos olet, on ero sulle jotain ihan kamalaa.”

Tuosta hetkestä alkoi meidän ystävyys ikään kuin uudelleen. Siinä – välitunti minuuttien rullatessa ohi – perustettiin jo yhteinen Whats app- ryhmä ja itkettiin niin, että kolmessa eri koulussa oppilaat saivat seuraavalle tunnille punanenäisen äikän maikan. Se yhteys, joka meillä oli ollut, palasi heti!

Olemme jutelleet tuosta hetkestä ja ”välirikosta” monen monta kertaa jälkikäteenkin. Mutta mitään yksittäistä syytä ei ole löytynyt. Tottakai löysimme hetkiä, jotka olivat jääneet hiertämään itse kunkin mieltä, mutta mitään radiaalia suurta syytä ”erota” ei löytynyt. Oli vaan liikaa asioita, jotka sattuivat menemään yhtäaikaisesti mönkään.

Nykyisin olemme kuin ennen. Juttu alkaa siitä, mihin se viime kerralla jäi. Whats app -ryhmämme täyttyy arkisista asioista ja elämästä. Me emme ole enää huolettomia opiskelijoita. Meillä on yhteensä viisi lasta, omistusasunnot ja velkaa. Siideri on vaihtunut viiniksi, mutta silti kaikki on lopulta meidän välillä kuin ennenkin.

Tarinan opetus lieneekin se, että kaiken rikkoutuneen voi korjata. Jos meidän ystävyys, jonka luulin jo menettäneeni, voi tänä päivän näin hyvin, aika moni asia on ihmissuhteissa mahdollista. 

Kiitos siis te ihanat, rakkaat, pitkäsääriset Keski-Suomen naiset, että teillä oli rohkeutta lähestyä minua vuosien tauon jälkeen. En usko, että itselläni olisi ollut kanttia moiseen! Hyvää ystävänpäivää siis te, jotka ainoastaan kutsutte minua samalla lempinimellä, jolla lapsuudenperheenikin minua kutsuu. Se kiteyttänee kaiken!

Hyvää ystävänpäivää myös kaikille muille rakkailleni! 

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen