Kierros tehtaalla: Näin syntyy kotimainen pipo!

P2132444.JPG

P2132449.JPG

P2132457.JPG

P2132461.JPG

P2132463.JPG

P2132487.JPG

P2132493.JPG

P2132499.JPG

P2132503.JPG

P2132506.JPG

P2132519.JPG

Kaupallinen yhteistyö: KIVAT

Aloitin tämän vuoden alussa ”ihmiskokeen”, jonka tarkoituksena on, että ostaisin tänä vuonna pääasiassa vain kotimaisia tekstiilejä. Olen toki tähänkin asti niitä ostanut, mutta niiden rinnalla on kulkenut suuri joukko ulkomaisten brändien –pääasiassa halpisbrändien –  tuotteita.

Syitä, miksi en aikaisemmin moiseen ole ryhtynyt, on ollut useita. Ensinnäkin en ole oikeastaan edes tiennyt, mitä kaikkea Suomesta ja suomalaisilta tekijöiltä saa. Toisekseen en ole varmasti edes ajatellut tekstiilin alkuperäasiaa niin kovin vakavasti (esimerkiksi työpaikkojen ja verorahojen kannalta) ja kolmanneksi olen kavahtanut usein kotimaisten tuotteiden hintaa. Olen yksinkertaisesti valinnut sen ulkomaisen tekstiilin usein rahapussiin vedoten. Kotimainen tuote kun on usein astetta kalliimpi.

Tutustuttuani kuitenkin edes hieman enemmän tekstiilituotantoon, työoloihin, kotimaan työnantajakuluihin ja kaikkeen tähän, en enää oikeastaan ole päivääkään päivitellyt kotimaisten tekstiilien hintaa. Ja itse asiassa se t-paidan tai pipon päällä oleva vitosen hintalappu on saanut minut nykyisin enemmänkin vain kurtistamaan otsaani, kuin hyppimään riemusta. Sillä rahalla kun ei missään nimessä saa mitään vastuullisesti tuotettua tekstiiliä.

Aloitin tämän vuoden alussa yhteistyön kotimaisen KIVAT-merkin kanssa. KIVAThan on perinteikäs kotimainen perheyritys, joka valmistaa pipot, lapaset, villahaalarit ja monet muutkin neulostuotteet täällä kotoisassa Mansessa.

On ollut aika huikeaa päästä tutustumaan KIVATin toimintaan oikein paneutuen. Olen vieraillut tehtaalla – ihan siellä äksönin ytimessä – nyt vähän ajan sisällä kaksi kertaa. Ja tullut samalla siihen tulokseen, että tämä kaikki pitäisi olla kuluttajienkin nähtävillä. Ja siksipä nyt päätinkin tehdä vuoden ensimmäisen KIVAT-postaukseni siitä, millainen on KIVAT-pipon matka aivan suunnittelun alkuvaiheista siihen pisteeseen, että se on kaupassa meidän kaikkien ostettavissa.

KIVAT-pipon matka suunnittelusta kaupan hyllylle:

  1. Pipon elämänkaari alkaa tietysti suunnittelusta. KIVATilla on kaksi suunnittelijaa, jotka vastaavat joka ikisen malliston kaikista tuotteista.
  2. Kun pipo on suunniteltu, sen kuosia aletaan miettiä käytännössä. Se, millaiseksi kuosi on paperille piirretty kun ei aina ole se, miltä pipo todellisuudessa neuloksena näyttää. Niinpä tässä vaiheessa kuosisuunnitteluun otetaan mukaan kolmas henkilö. joka sovittaa kuosin sellaiseksi, että sen voi neulekoneesta myös saada kauniina ja haluttuna ulos. Kuosisuunnittelijan apuna on tietysti neulekoneen käyttäjä, eli neuloja, joka on neuloksen konkreettisen teon ammattilainen.
  3. Kun pipon muoto ja kuosi on suunniteltu, tilataan langat. Kaikki KIVATin langat tulevat Euroopasta. Villalanka Italiasta tai Itävallasta, puuvilla Italiasta tai Saksasta. Villalanka on värjätty jo valmiiksi lankatehtaalla, mutta puuvillaneulos pestään ja värjätään Hämeenkyrössä alihankkijalla.
  4. Langan tultua KIVATin tehtaalle siitä neulotaan neulos. Tehtaalla on kaksi henkilöä, jotka vastaavat neulosten teosta.
  5. Kun villaneulos on valmis, se ensin höyrytetään ja sitten annetaan ”levätä” jonkin aikaa, ennen kuin se on valmis leikattavaksi. Kaavojen mukaan leikkaaminen on tarkkaa työtä. Tähän KIVATilla on 3 työntekijää, jotka suorittavat kaavojen kohdistuksen ja palojen leikkaamisen (hurjilla ”ritarikäsineillä”).
  6. Kun palaset on leikattu, kootaan kaikki pipoon tulevat osaset yhteen pahvilaatikkoon ja laatikko kuljetetaan saumaukseen. Saumauksen suorittaa alihankkijat. Alihankkijoista noin 85% toimii Tampereen alueella, kiireisten kausien avuksi saumoja ommellaan jonkin verran myös tutussa paikassa Virossa. Syy, miksi osa saumoista on pakko ommella Virossa, johtuu siitä, ettei tekijöitä Suomessa enää riitä. KIVATilla on jatkuvasti tästä osasesta tuotantoa rekrytointi päällä, joten hyvistä tekijöistä saa vinkata heille.
  7. Alihankkijoiden tekemien saumausten jälkeen tuote palaa takaisin tehtaalle. Pipo viimeistellään esimerkiksi merkkien ja tupsujen osalta tehtaalla. Tehtaan omassa ompelimossa on keskimäärin töissä neljä ihmistä.
  8. Tuote tarkastetaan vielä kerran varastossa, jonka jälkeen se onkin valmis lähtemään myyntiin. Myynti jälleenmyyjille ja markkinointi on suoritettu toki ennen tätä. Pakkaamossa on töissä kolme henkilöä.
  9. Valmis villapipo luomupuuvillavuorella, korvien tuulisuojilla, nauhoilla ja tupsuilla maksaa Kivatin verkkokaupassa 30.90e. (Jonne pipo tietysti ennen myyntiin saattoa kuvattu ja nettisivusaitille aseteltu.)

P2132523.JPG

Kun katson tätä listaa, tekijöitä ja vaiheita, alan ainakin itse hahmottaa paljon paremmin kotimaisen tekstiilin tuotannon prosessia. Se, että saan laittaa pipon lapseni päähän, ei olekaan ihan pieni juttu. Sen eteen on nähty aika monta työvaihetta ja tuntia. 

Itse asiassa kun alan pohtia koko tätä prosessia, josta olen saanut itse nähdä ihan vierestä, olen alkanut arvostaa tällaista tekstiilituotantoa hurjan paljon enemmän! Ennen tätä on ollut jotenkin helppo vieroittua koko tekstiilituotannon prosesseista ja ajatella vaan, että vaate tulee jostain anonyymista tehtaasta. Vaikka eihän se niin ole!

Kun nyt tiedän niiden henkilöiden nimet, naamat ja äänenpainot, jonka minun ja F:n pipot on valmistanut, on arvostukseni aika valtaisa. Samalla hinta, jonka kotimainen – vain viiden minuutin automatkan päässä kotoamme valmistettu – pipo maksaa, tuntuukin niin perustellulle, että oikein hävettää aikaisemmat ajatukseni hintavertailusta. Yhden pipon valmistukseen ja siihen, että se on verkkokaupassa ostettavissa kun tarvitaan ainakin 13 ihmisen työpanos.

Mitä haluaisit, että kysyn KIVATilta seuraavaksi? Kiinnostaisiko esimerkiksi hukkaneulospalojen kierrätys tai brändin historia? Iske kysymyksesi alle niin minä selvittelen! 

-Karoliina-

Perhe Lasten tyyli Vanhemmuus

Ystävyys katkolla

kainalokkain.jpg

Olen kertonut monia kertoja täällä blogissa siitä, kuinka onnellinen, kiitollinen ja jopa otettu olen siitä, miten hienoja ihmisiä olenkaan saanut vuosien aikana ympärilleni. Joskus sitä ihan häkeltyy, kuinka joku niin mahtava tyyppi voi haluta nähdä minua yhtä usein kuin minä häntä. Tai kuinka vuosista ja kilometreistä huolimatta joku toinen siellä jossain kaukana pitää minua tärkeänä, vaikkei ihan joka viikko – tai edes kuukausi – ehdittäisikään soittaa.

Myös A:n kautta tullut ihan uusi ystäväpiiri on asia, josta en voisi olla kiitollisempi. Se, että itse mies majaili vielä Saksassa, mutta minut ja F kutsuttiin jo kaiken maailman Tampere-kamujen tapaamisiin ja otettiin avosylin vastaa, oli asia, jonka arvoa ei voi edes mitata. Nyt, kun asumista tamperelaisena on takan jo melkein vuosi, on olo, että nämä ihmiset täällä ovat myös minun ihmisiäni.

Minulla on ollut elämässäni kuitenkin kaksi sellaista vähän kipeääkin ystävyyssuhdetta, joissa asiat eivät menneet nyt aivan oppikirjan mukaan. Ne kosahtivat karille ja jäivät vaivaamaan meitä kaikkia pitkäksi aikaa, ennen kuin kissa nostettiin pöydälle. Ja vaikkei, kuten asianosainen ystäväni sanoikin postauslupaa kysyessäni, ettei ”nämä nyt mitään salaisuuksia ole”, on näiden asioiden kirjoittaminen auki toki paljon vaikeampaa kuin niiden ihanien ja kivojen juttujen. Mutta minä uskon, että näistäKIN voi taas oppia. Minä ja me, mutta myös te siellä, jos olette vähän samanlaisessa tilanteessa. Koska koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä asioita oikein!

Tarina alkaa näin:

Minä aloitin yliopisto-opiskelut syksyllä 2004. Marssin kampukselle ja kalkuloin meidän pikkiriikkisestä kirjallisuusopiskelijajengistä jo heti ekana päivä kaksi supermukavaa – ja superpitkää – tyttöä, joiden kanssa juttu alkoi luistaa ensimmäisistä päivistä lähtien. Me kaikki asuimme omissa asunnoissamme aivan keskustassa ja muutenkin meidän, juuri lukiosta tulleiden nuorten naisten elämä, solahti toisemme elämien lomaan ilman mitään mutkia. Meitä oli kolmen jengi. Oma ”mafia”, kuten me porukkaamme leikkisästi aloimme kutsua. Me rymysimme haalaribileissä, supisimme luentosalin nurkissa ja laskimme yhdessä rahoja siihen, että pääsimme kahville tai siiderille. Oli ihan mahdottoman upeaa olla yhtä aikaa samassa elämäntilanteessa: Nuoria, köyhiä ja täynnä intoa.

Ensimmäisen opiskeluvuoden päästä minä muutin Helsinkiin, toinen kaveri pian heti vaihtoon Islantiin ja myöhemmin Jenkkeihin. Vaikka välimatka kasvoi, yhteys ei katkennut minnekään. Olimme edelleen se hulvaton kolmen kopla, jossa ronski huumori, toisille rakkaudella vittuilu ja luottamuksella käydyt keskustelut vuorottelivat. Niin ja syöminen. Jota ilman me emme olisi me. Meidän kemuista kun hyvä ruoka ei koskaan lopu!

Parin Helsinki-vuoteni jälkeen tapahtui kuitenkin jotain, joka muutti kaiken. Minä aloin seurustella uuden pojan kanssa ja elämäni muuttui kertarysäyksellä. En edes itse oikein tajunnut –enkä tajua tavallaan vieläkään – miksi aloin eristäytyä ”vanhasta” elämästäni tai ystävistäni, mutta jollakin tapaa aloin ottaa etäisyyttä. Samalla elämäntyylini muuttui. Tai ainakin ulkopuolisten silmissä niin kävi, vaikka itse ainakin tuolloin koin, että olen edelleenkin ihan oma itseni. Mutta totta on, että elämääni tuli paljon enemmän sellaista ”pintaliitoa”, jota siinä ennen ei ollut ollut.

Samalla, kun tytöt alkoivat epäillä, olisinko muuttunut ”ylimieliseksi hesalaiseksi”, toiselle heistä tapahtui kauhea elämää mullistanut perhetragedia. Minä, joka olin kaukana, en oikein tiennyt, miten pitäisi asiaan suhtautua. Saisiko ystävälle tekstata? Mitä saisi kysyä? Miten pitäisi olla?

Nyt tietysti ajattelen, että olisi pitänyt matkustaa paikalle. Olla läsnä. Ja yrittää itse enemmän. Mutta koska sain – tai tulkitsin, että sain – viestin siitä, että ystävä pitäisi ehkä ennemmin jättää rauhassa suremaan, vetäydyin. Ja arvatkaa vaan, kuinka pitkäksi ajaksi? Kuudeksi kokonaiseksi vuodeksi!

Olemme jälkikäteen jutelleet tyttöjen kanssa – tätäkin postaustani kirjoittaessa – että emme edes tiedä, miksi yhteydenpito jäi. Me olimme toisillemme todella tärkeät. Eikä edes mitään varsinaista riitaa koskaan tullut. Ehkä meillä jokaisella oli siihen aikaan vaan niin kovat elämän kriisit ja muutokset juuri käsillä, että aikaa käsitellä asioita yhdessä ei vaan ollut. Ihan hassusti molemmat ”leirit” kokivat, että toisaalla oli hylätty ystävyys. Minusta tuntui, että tytöt olivat hylänneet minut, kun en saanut olla osallinen toisen heistä suruun. Toisaalta Jyväskylässä ajateltiin, että minä olin se, joka oli hylännyt yhteisen jengin. Mitä pidemmälle aika sitten meni, sitä vaikeammaksi yhteydenpidon aloitus enää tuntui.

Mutta sitten kaikki muuttui. Maaliskuussa 2016 kerroin täällä blogissa, että olen eronnut tyttäreni isästä. Samaan aikaan asiasta oli kertonut myös jokin iltapäivälehti, ja tuohon otsikkoon – molemmat ”mafiatytöt” – olivat törmänneet selatessaan aamu-uutisia tietokoneelta. Ja sitten tapahtuikin jotain, joka tuntuu vähän sadulle.

Me kaikki kolme äidinkielen opea istuimme aamupäivävälitunnin aikana luokissamme. Ensin piippasi puhelimeni kerran, kolmen minuutin päästä uudelleen. Ensimmäinen viesti oli toiselta mafia-ystävältäni, toinen toiselta. Molemmat heistä olivat päättäneet – toisistaan tietämättä ja kuuden vuoden tauon jälkeen – ottaa yhteyttä minuun juuri sillä hetkellä. Sinä lopputalven aamuna, keskellä välituntia. Heille molemmille oli iskenyt intuitio siitä, että minä tarvitsisin nyt ystävää. Muistan niin elävästi sen, kun toinen heistä sanoi: ”En edes tiedä, oletko sama henkilö kuin silloin joskus. Mutta jos olet, on ero sulle jotain ihan kamalaa.”

Tuosta hetkestä alkoi meidän ystävyys ikään kuin uudelleen. Siinä – välitunti minuuttien rullatessa ohi – perustettiin jo yhteinen Whats app- ryhmä ja itkettiin niin, että kolmessa eri koulussa oppilaat saivat seuraavalle tunnille punanenäisen äikän maikan. Se yhteys, joka meillä oli ollut, palasi heti!

Olemme jutelleet tuosta hetkestä ja ”välirikosta” monen monta kertaa jälkikäteenkin. Mutta mitään yksittäistä syytä ei ole löytynyt. Tottakai löysimme hetkiä, jotka olivat jääneet hiertämään itse kunkin mieltä, mutta mitään radiaalia suurta syytä ”erota” ei löytynyt. Oli vaan liikaa asioita, jotka sattuivat menemään yhtäaikaisesti mönkään.

Nykyisin olemme kuin ennen. Juttu alkaa siitä, mihin se viime kerralla jäi. Whats app -ryhmämme täyttyy arkisista asioista ja elämästä. Me emme ole enää huolettomia opiskelijoita. Meillä on yhteensä viisi lasta, omistusasunnot ja velkaa. Siideri on vaihtunut viiniksi, mutta silti kaikki on lopulta meidän välillä kuin ennenkin.

Tarinan opetus lieneekin se, että kaiken rikkoutuneen voi korjata. Jos meidän ystävyys, jonka luulin jo menettäneeni, voi tänä päivän näin hyvin, aika moni asia on ihmissuhteissa mahdollista. 

Kiitos siis te ihanat, rakkaat, pitkäsääriset Keski-Suomen naiset, että teillä oli rohkeutta lähestyä minua vuosien tauon jälkeen. En usko, että itselläni olisi ollut kanttia moiseen! Hyvää ystävänpäivää siis te, jotka ainoastaan kutsutte minua samalla lempinimellä, jolla lapsuudenperheenikin minua kutsuu. Se kiteyttänee kaiken!

Hyvää ystävänpäivää myös kaikille muille rakkailleni! 

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Suhteet Ystävät ja perhe