Koska mä voin (vaikka olisinkin ihan surkea siinä)!
Kaupallinen yhteistyö: Hartwall Novelle
Havahduin tänä talvena siihen, että minulla on koko elämäni ollut jotain sellaisia omia liikuntaan liittyviä rajoja, joita en ole vuosiin – ainakaan puoleentoista vuosikymmeneen – halunnut ylittää. Koska olin päättänyt joskus yläkouluikäni alussa, että vihaan luistelua, hiihtoa ja monia muita juttuja, en ole niitä myöskään sen koomin tehnyt. Kieltäydyin järjestelmällisesti kaikesta tuollaisesta ja jostain syystä aloin aikuistuttuani muutenkin rajoittaa omaa liikkumistani.
Kun F on kasvanut, olen jostain syystä usein jäänyt leikkipuistossa tai ulkoillessa vain sellaisen seisoskelevan aikuisen rooliin. Kun sitten jossakin välissä olen heittänyt kärrynpyörän tai kiivennyt sinne kiipeilytelineen huipulle, on lapsen ilme ollut aivan korvaamaton. Mikä riemu siitä onkaan tullut, kun äitikin on heittäytynyt kiipeilykisaan, hippaan tai muuhun touhuamiseen.
Kun sitten taas yhden kerran tässä ennen joulua seisoskelin luistelukaukalon reunalla, kun F ja A luistelivat, aloin miettiä, mitä ihmettä minä oikein tein siinä. Totta on, että luistelu ei varsinaisesti lajina ole mitään ominta omaani. Totta oli, että en edes ollut varma, osaanko luistella enää. Mutta silti tuli tunne, että tätä asiaa on muutettava. Myös minun on liikuttava noiden kahden kanssa, vaikkei laji itsessään nyt nappaisikaan minua. Miten monesta asiasta jäisin paitsi, jos en itse lähtisi myös jäälle, pelaamaan ulkofudista tai jotain muuta, josta F nauttii, ja joka lähtökohtaisesti on ollut sitä touhua, johon nuo kaksi ovat kyllä kerta toisensa jälkeen pyytäneet minut mukaan, mutta mihin olen kieltäytynyt aina johonkin muka-syyhyn vedoten.
Niinpä kentältä kävelyn jälkeen vihjasin A:lle ihan vähän, että kaikesta luistelukielteisyydestäni huolimatta voisin EHKÄ tulla JOKU KERTA mukaan. Paitsi vaan, ettei minulla ollut ollut luistimia sitten vuoden -99.
No arvaatte jo varmaan, miten homma eteni? Seuraavana päivänä, kun tulin töistä, minua odotti eteisessä jo omat hokkarit. Oli pakko siirtyä sanoista tekoihin.
Ensimmäinen luistelukerta ei ollut mitään juhlaa. Vaikka en asiaa F:lle näyttänytkään, kyllä minä kirosin pääni sisällä monta kertaa sitä, miten olikaan pitänyt lähteä söhläämään itselleni aivan vieraalle alueelle. Pysyin pystyssä, mutta tyylipisteitä en varmasti olisi saanut. Kiukutti vähän sekin, kun A yritti auttaa. Itsestäni koko tuon avun tarjoaminen tuntui ilman mitään aitoa syytä lähinnä vain kettuilulle, koska tunsin itseni niin kauhean kömpelöksi toisen smirklaillessa (vai mitä lie?) edessä. Hänellä kun tuota luistelukokemusta on kuitenkin ihan vähän enemmän kuin itselläni.
Samalla, kun kipuilin itseni kanssa tekemisen ja tekemättä jättämisen, avun vastaanottamisen ja siitä kieltäytymisen välillä, tajusin, että tässä kiteytyi – taas kerran – yksi aika olennainen, mutta ei niin imarteleva ominaisuus itsestäni: Minä vihaan olla huono! Jostain ihmeen syystä haluan olla hyvä – mielellään paras – kaikessa siinä, mitä kulloinkin teen. Ja se kun nyt vaan sattuu olemaan aika mahdoton tehtävä.
Ajatukseni aiheen tiimoilta jalostuivat, kun juteltiin poikien kanssa yhtenä päivän töissä kouluajoista. Minä kerroin, että halusin aina saada kokeista kymppejä. Kun yksi työkaveri kysyi, olinko kiinnostunut kaikista noista oppiaineista, tajusin vasta alkaa pohtia omaa motivaatiotani arvosoihin. Oikeasti en edes pitänyt 2/3 koulun oppiaineista. Mutta koska vihasi jo silloin olla paska – eikä oppiaineista varsinaisesti voinut kieltäytyä – ainoa keinoni selviytyä koulusta haluamallani tavalla läpi, oli olla koulussa hyvä.
Aloinkin pohtia, että omat ehdottomuuteni vaikkapa joidenkin liikuntalajien (ja varmasti monien muidenkin asioiden suhteen) liittyvät juuri siihen, että vihaan olla huono. Ja jos minulla puolestaan on riski olla huono, on minusta (ollut) parempi kieltäytyä koko hommasta, kun edes yrittää. Olisiko tämä vähän sitä samaa, mitä alakoulun opettajani minusta sanoi: ”Karoliina on valikoivasti tarkkaavainen. Antaa 100% kun haluaa. Mutta jos homma ei kiinnosta, ei tee myöskään mitään.” Olisiko tarkkaavaisuudenkin keskittäminen liittynyt juuri samaan problematiikkaan? Kyvyttömyyteen hyväksyä itsessäni huonous?
Olen tänä vuonna tehnyt jo paljon liikunta-asioita, joihin en koskaan uskonut enää ryhtyväni. Olen ollut tosi nolo ja huono ja silti kokenut suurta iloa siitä, että olen uskaltanut tehdä paljon sellaisia asioita, joita ennen en olisi viitsinyt edes yrittää. On ollut itse asiassa aika mahtava huomata, kuinka huonouteen ei kuole. Kehnonakin on kivaa ja kiksit voittamisen sijaan onkin tullut nyt siitä, että on tajunnut tekevänsä jotain todella kaukana omasta mukavuusalueestaan. Ja tehnyt silti!
Novelle Plus Uudistava -vesi – jota olen tykännyt muuten juoda nimenomaa liikunnan aikana, koska hiilihapoton vesi tulee mulla liian nopeasti treenin aikana pissana läpi – onkin jollain hassulla tavalla toiminut myös symbolisena uudistajana. Tuo vesi kun oli ensimmäisellä salikerralla mukana tammikuun ensimmäisellä viikolla ja on nyt kulkenut matkassa joka kerta, kun vähänkin olen hikoilemaan lähtenyt. Vaikka Novelle Plus Uudistavan veden todellinen uudistamisvoima liittyykin lähinnä ihon ja muun kropan uudistamiseen esimerkiksi C-vitamiinin, kollageenin ja foolihapon avulla, on Novelle Plus -pullo ollut myös osana minun elämäni kokonaisvaltaista uudistamista. Se kainalossa ja huulilla kun oma elämäni – niin liikunnan kuin nolostumistaitojenikin osalta – on tehnyt aikamoisen käännöksen.
Harjoitukset omalta vahvuusalueelta siirtymisessä vaan jatkukoon. Itseni takia ja ehdottomasti myös siksi, että voin antaa F:lle mallin siitä, että äitikin voi olla aktiivinen ja välillä vähän hassun huono. Mitähän sellaista aloittaisin seuraavaksi, missä olen tunnetusti ollut aivan surkea? Askartelun, ompelun, hiihdon vai kasvien kasvattamisen?
-Karoliina-
Asu: pipo*, samsoe&samsoe/INCH Store // takki*, Joutsen (kotimainen tekstiili) // villahousut*// Uhana Design (kotimainen tekstiili) // luistimet, second hand (näköjään Kallen vanhat) // lapaset ja villasukat, äiti kutoi
*saatu
Kuvat: 1,2,4,5,7 Noora Näppilä
