Lapsille on pakko ostaa ylipaljon shaibaa!

sketch-3045125_960_720.jpg

Yksi mun lempi-ihmisiä somessa on meidän Lilyn oma Juliaihminen, jonka Instan storeja voisin kuunnella ja katsella päivästä toiseen. Me emme (välttämättä?) ole Julian kanssa kovinkaan samanlaisia kuluttajia tai edes ihmisiä, mutta siksi – ehkä juuri siksi – minusta on ihan hirmuisen mielenkiintoista kuunnella Julian juttuja rahasta ja kuluttamisesta. Ne kun ovat yksi hänen postaustensa ja storiensa pääteemoista.

Kuuntelin taas viime viikolla hänen juttujaan siitä, kuinka ihmiset ostavat hänen mielestään aivan liikaa. Kuinka ekologisuuskin on verhottu vain yhdeksi syyksi ostella lisää tavaraa ja kuinka (toivottavasti osaan muistini varassa referoida oikein) hirveästi porukkaa vaan ostaa lisää ja lisää shaibaa,vaikka koti pursuaa kamaa ja tili näyttää miinusta.

Minulle itselleni sellainen todellinen kuluttamisherääminen ja oman ostokäyttäytymisen tarkastelu on tullut vasta viime vuosina, enkä edelleenkään ole lähimainkaan siinä pisteessä kuin Julia. Silti koen, että olen jo jalostunut asiassa paljon pidemmälle kuin missä olin esimerkiksi viisi vuotta sitten. Nykyisin ihan oikeasti mietin, missä ostoksessa on järkeä, ja missä ei. Olen alkanut pohtia, minne – ja ennen kaikkea kenelle – haluan rahani kuluttaessani antaa ja mikä on fiksua kuluttamista.

Julian storeja kuunnellessa havahduin kuitenkin siihen, että vaikka aikuinen voisi vältellä aika pitkällekin kaikkea turhaa ja ylenpalttista (noin teoriassa), lapsen kanssa asiat mutkistuvat.

Ensinnäkin. Lapset haluavat leluikseen yleensä juuri sitä karmeaa turhaketta, jonka ihanuutta aikuiset eivät vaan näe. En tarkoita, että lapsen pitäisi aina tai edes usein saada juuri haluamansa leluja, mutta ainakin minusta lapsella on oikeus saada vaikkapa synttäri- ja joululahjaksi toivomiaan asioita (jos ei nyt siis aivan hulluja toiveita ole). Itsestäni olisi ollut vuosien saatossa esimerkiksi ihana ostella vain kestäviä puuleluja, Legoja, kirjoja ja kehittäviä pelejä, mutta lapseni haluaa näiden lisäksi: 1) Munasta kuoriutuvan ja ärsyttävää ääntä pitelevän pehmon 2) Joka paikan sotkevaa ja päänsäryn hajullaan aiheuttaman slimen 3) Ja niitä helkkarinmoisia pikkuötököitä, jotka ovat KOKO AJAN hukassa ja jotka tarttuvat niin jalkapohjiin kuin imuriinkin. Lapset levittävät ympärilleen aikuisen näkökulmasta turhaan roinaa aivan jatkuvasti!

Toisekseen. Lasten päivittäisissä tavaroissa ja vaatteissa on aikuisenkin taivuttava ostelulle, vaikka haluaisin kuluttaa vähän ja ostella vain järkevän määrän tavaraa. Nimittäin jotta arki sujuisi, pikkuihmiset tarvitsevat usein tuplasti – joskus jopa triplasti – samoja kamppeita. Selitetäänpä tätä hieman: Kun F oli päiväkoti-ikäinen, ei riittänyt, että ulkovaatteita olisi ollut vain yhdet. Kamat kastuivat ja kuraantuivat sitä tahtia, että arjen sujumisen (ts. edes päiväkotiin pääsyn) edellytyksenä oli, että niitä julmetun kalliita veden, tuulen ja ydinsaasteet ulkopuolellaan pitäviä talvi- ja välikausivaatteita piti olla peräti kaksissa määrin. Kun yhdet kamat olivat pesussa/kuivumassa, toiset olivat aina päällä.

Samalla tavalla tupla-triplavaatetusta tarvitaan edelleen. Esimerkiksi samanlaisia jumppatrikoita on ostettu nyt kolmet. Yhdet ovat kotona mahdollisia extempore-liikuntakertoja varten, yhdet ovat tanssipussissa ja kolmannet koulussa liikkatuntikassissa. Ja ehdottomasti näin on arjen sujumisen kannalta fiksuinta: Jos lapsen tulisi kuljettaa yksiä trikoita paikasta toiseen, olen ihan varma, että puolet kerroista housut olisivat väärässä paikassa niitä tarvittaessa. MUTTA SILTI: Kolmet samat pöksyt!

Tähän samaan hengenvetoon voisin tietysti mainita kaikki ne koulua varten ostettavat (liikka)kamat, joita monissakin perheissä käytetään tasan liikuntatuntien ajan. Tulee aika kalliit kaksi luistelu- tai hiihtokerta, kun varusteet on koulussa oltava mukana, mutta muuten niitä ei välttämättä käytetä. Toki kannatan EHDOTTOMASTI koululiikuntaa ja monipuolisia lajikokeiluja, mutta tiedän, että monissa perheissä ne luistimet, sukset ja monot pyörivät kodin tukkeena…kunnes ovat taas seuraavan vuonna liian pienet.

Vauvantarvikevarusteluun en viitsi edes tässä postauksessa ryhtyä, koska se jos mikä vie tilan ja rahat.

Näitä aatoksia kelaillessa ja kirjoitellessa aloin pohtia, voisiko asiat tehdä –lapsenkin kanssa – toisin. Onko siellä ruudun takana joku vanhempi, joka on selvinnyt lasten kanssa ilman karmeaa tavarapaljoutta ja alati leluista pursuavaa lastenhuonetta. Jos olet tämä vanhempi, kerro heti vinkkisi tänne! Vai onko tämä lasten tavarapaljous yksinkertaisesti asia, joka pitänee hyväksyä?

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Perhe Vanhemmuus

Valokuvista näkee ajan kulun

P1012350 (1).JPG

P1012354 (1) (1).JPG

P1012378 (1).JPG

P1012359 (1).JPG

P1012393 (1).JPG

Kaupallinen yhteistyö: Ifolor

Tyttäreni on syntynyt joulukuussa. Ja kun mietin joululahjoja isovanhemmille hänen ollessaan vuodenikäinen, koin ahaa-elämyksen. Päätin tehdä kuvakirjan F:n ekasta vuodesta, johon kokoaisin koko hänen ensimmäisen elinvuotensa tärkeät tapahtumat, hetket ja kuvat. Ajattelin, että hänen syntymänsä ja ensimmäisen vuoden kehityksensä oli – kuten kaikilla lapsilla – niin ikimuistoista aikaa, että se täytyi saada kirjojen ja kansien väliin.

Vaikka tuolloin ajattelin kirjan olevan vain yhden kerran tehtävä juttu, tuli kuvakirjan teosta tapa, jonka olen tehnyt yhtä vuotta lukuun ottamatta joka ikinen joulunalus. Ja jos totta puhutaan, noista kirjoista on tainnut tulla suurempi hitti perheeni keskuudessa kuin varsinaisesta oikeasta kirjastani. F ensinnäkin haluaa lueskella  valokuvakirjat läpi joka ikinen kerta mummolassa käydessä ja kotonakin kirjoja selataan tasaisin väliajoin varsinaisen iltasatukirjan sijaan. Ja taas muulle perheelle kirjoista on tullut myös sellainen ”vuoden kohokohdat tiivistettynä -opus”. Noiden kirjojen sivuille kun näinä seitsemänä vuotena ehditty tallentaa niin joulut, valmistujaiset, kihlaukset, häät, yhteiset juhannukset ja vaikka sun mitä. 

Tänä vuonna kuvakirjaa tehdessä tajusin, kuinka kuvista näkeekin jotain sellaista, joka reaalimaailmassa usein jää havaitsematta. Merkittävin niistä on eittämättä lapsen kasvu! Kun tein kirjaa Ifolorin kuvakirjapalvelussa joulukuun alussa, kahlasin läpi puolentoista vuoden kuvat. Ja samalla tajusin, kuinka iso tyttö meillä kotona jo asusteleekaan. Se, missä tämän kirjan ekoista kuvista katselee vielä aivan lapsenkasvoinen pikkutyttö, viimeisimmistä kirjaan päätyneistä kuvista – niistä reilu kuukausi sitten otetuista – näkee jo pitkäsäärisen koululaisen, jonka kasvojen muotokin on jo jotain muuta kuin pyöreäkasvoisella edeltäjällään. Ja itse asiassa vaikka tuota samaa isoa tyttöä näkeekin kotona joka päivä, vasta kuvista todella tajuaa, miltä hän jo todellisuudessa näyttää. Ja miten aika menee.

Kerroin Ifolorin nettisivuilla ennen joulua omat kuvakirjantekovinkkini, ja pidemmän haastattelun aiheesta voi lukea täältä. Tässä kuitenkin muutama väite, jonka kuule usein kuvakirjaprojektista. Ja oma kommenttini siihen.

  • VÄITE 1: Kuvakirjan teko on vaikeaa. Niin se olikin joskus kymmenisen vuotta sitten. Muistan, kuinka yritin tapella joskus tuolloin aikanaan kirjanteko-ohjelman kanssa ja homma jäi tuolloin kesken. Mutta enää tuollainen on vain historiaa. Ifolorin sivuilla kuvakirjan voi tehdä vaikka suoraan nettiselaimella ilman latauksia (vaikka toki sellainenkin onnistuu) ja jos MINÄ osaan sen, osaa kuka vain. Kirja antaa jopa automaattisesti oman ehdotelmansa kirjan ulkomuodosta. Jos kuitenkin haluaa muuttaa kuvien asettelua tai kokoa, onnistuu se parilla klikkauksella. (Toki oikeat taiturit voivat tehdä jokaisen vaiheen myös itse, mutta meille laiskemmille valmiit pohjat on aivan omiaan).
  • VÄITE 2: Kuvakirjojen teko on työlästä. Totta, jos tekee asiat väärin. Mutta jos ensinnäkin käy omat kuvatiedostonsa etukäteen läpi ja vaikka tekee tietokoneen työpöydälle oman kansion niistä, ei kuvat tarvitse kuin ladata kirjaan. Tämä on mielestäni kevyempi tapa kuin alkaa valita kuvia itse kirjaa tehdessä. Toisekseen kirjan voi tallentaa työstön välissä, joten kaikkea ei tarvitse tehdä yhdellä istumalla.
  • VÄITE 3: Kuvakirjan teko on turhaa, koska kuvat löytyy nykyisin sähköisesti. Vaikka kannatankin monia sähköisiä materiaaleja, on edelleenkin oikeilla, käsin kosketeltavilla kirjoilla ja kuvilla paikkansa. Minä olen aivan onneton pilvipalvelun käyttäjä, joten kuvakirjan teko takaa sen, että kuvia on oikeasti katseltavissa vielä kymmenienkin vuosien päästäkin. Kirjat kun säilyvät ihan eri tavalla ja niitä myös tulee katseltua vaikkapa lapsen kanssa tiheämmin kuin niin, että alkaisi selata tietokoneelta tämän kanssa kuvia.

Minulla on tälle vuodelle aika ylevä tavoite. Sellainen, jota olen joka joulukuu toivonut, kun olen alkanut työstää kirjaa. Tavoitteeni on kerätä Ifolor-kirjakuvat omaan kansioonsa vaikkapa kuukauden välein, niin joulukuussa ei tarvitsisi tehdä edes tuota työtä, mikä tähän asti. Sen kun vain lataisi kuvat ja samalla varmistaisi sen, ettei yksikään joka kuukauden kohokohta jää ulos kirjan sivuilta.

-Karoliina-

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Kirjat