Anna lahjaksi tarinoita! Älä krääsää!

bookbeat1.jpeg

bookbeat3.jpeg

bookbeat4.jpeg

bookbeat6 (1).jpeg

bookbeat7.jpeg

Kaupallinen yhteistyö: BookBeat

Mitä vanhemmaksi tulen ja mitä useampi vuosi minulla on vanhemmuutta takana, sitä enemmän olen alkanut kyseenalaista joulun tavarakeskeisyyttä. En tiedä, onko kyseessä konmarituksen tuomat muutokset ajatteluun, asuinneliöiden rajallisuus vai kulutustottumusten kyseenalaistaminen, mutta yhä useammin olen alkanut pohtia, voisiko joululahjaksi antaa jotain muuta kuin konkreettisen esineen.

Yksi konkreettinen lahja, joka on kuitenkin kulkenut lapsuudesta asti mukana joulupukille lähettämästäni toivelistasta, on kirja. Minulla oli lapsena haave jopa sellaisesta Kaunotar ja hirviö -elokuvassa nähdystä jättimäisestä omasta kirjastosta, mutta jo vuosia sitten (F:n repiessä taaperona kirjat AINA pois hyllystä) päätin, että minun tulisi kasvattaa tarinapääomaani muuten kuin kirjapinoilla. Niinpä luovuin 3/4  kirjoistani ja jätin vain ne tärkeimmät aarteet. Nykyisin ostan paperisia kirjoja vain silloin, kun tiedän, että kirjasta tulee todellinen ”kiipperi”.

Onneksi tavaroiden karsimisen ja kirjarakkauden välille ei tarvitse tehdä kuitenkaan valintaa joko-tai -henkeen, koska BookBeatin avulla voi sekä antaa lahjaksi kirjan – itse asiassa tuhansittain kirjoja— mutta kunnioittaa myös lahjan saajan kotia niin, ettei sinne tule lisää täytettä. Tämä ”kirjojen Spotify”, josta löytyy niin aikuisten kuin lastenkin ääni- ja e-kirjat, kun toimii kännykässä äpin kautta, eikä näin ollen kuormita niitä oikein hyllyjen painoa.

Minä suosittelenkin tämän vuoden virtuaaliseen pukinkonttiin lahjakorttia BookBeatille. Lahjakorttia löytyy kolmea eri pituutta (1kk – 16,90 €, 3kk – 44,90 € (arvo 50,70 €) ja 6kk – 84,90 € (arvo 101,4 €)) ja jouluale on toki suhteessa sitä suurempi, mitä useamman kuukauden lahjaksi haluaa antaa. Huippua tässä virtuaalilahjassa on vielä se, että kun lahjakorttikausi on ohi, loppuu tilauskin siihen, jos lahjan saaja ei itse varta vasten uusi tilausta. Ei tarvitse pelätä siis sitä, että ilman lahjan saajan lupaa tilaisi tälle kestotilauksen tai että lahjan saajalle tulisi lahjakorttijakson jälkeen tilauksesta mitään vaivaa.

Jos haluat tutustua myös itse BookBeatiin ilmaiseksi kokonaisen kuukauden ajan, klikkaa itsesi sisään tästä linkistä ja hyppää mukaan tarinoiden maailmaan. Blogilinkkissä testiaika yli kaksinkertaistuu, koska normaalisti BookBeatin uusien asiakkaiden ilmainen kokeilujakso kestää ainoastaan 2 viikkoa.

Ja vielä lopuksi: Minulla on lämpöinen suhde BookBeatiin. Se on se äppi, jonka tilaamista olen jatkanut joka ikisen oman blogijaksoni jälkeen, ja jota ilman en osaisi varmasti edes olla. Se on se paikka, josta kuuntelen kirjat bussimatkoilla, sängyssä maaten ja juoksumatolla. Se on se, jonka F haluaa avata illalla syödessään iltapalaa ja josta me olemme bonganneet lastenkirjauutuudet (nyt tosiaan ykkössuosikkina Tagli ja Telle -sarja, josta kerroin jo aikaisemmin syksyllä). Niin ja se on toki myös paikka, jossa minun oma kirjanikin majailee niin e-kirjana kuin äänikirjanakin (vink,vink).

Minulla on joululomalle ainakin yksi kirja, jonka haluan kuunnella. Se on Joonas Konstigin teos Vuosi herrasmiehenä.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä 

 

Kulttuuri Kirjat Suosittelen

Suomi 100…ja ihmiset vaan tyhmenee?

flag-of-finland-123273_960_720.jpg

Olen miettinyt jo pidemmän aikaa sitä, kuinka voi olla mahdollista, ettei typeryys, epäinhimillisyys ja suoranainen itsensä (ja kanssaihmisten) älyllinen aliarviointi ole enää nyky-Suomessa yhtään noloa. Jos renessanssi-ihmisen tavoite oli pyrkiä monialaiseen osaamiseen ja tietämiseen, 2000-luvun Suomessa älyllinen kilvoittelu ei ole kovinkaan trendikästä. Tuntuu vähän siltä, että moniakaan ei edes hävetä se, että heillä ei ole yleis- ja sielunsivistystä. Moni jopa alentaa itsensä tyhmemmäksi, mitä todellisuudessa on tai mihin todellisuudessa pystyisi.

Katselin eilen itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Ja kun hetkeä myöhemmin avasin vielä nettiselaimen, en voinut kun taas ihmetellä sitä tyhmyyden määrää, jota viihdemedia oli pullollaan. Iltapäivälehdet toisensa perään kertoivat, kuinka joku vierasta oli mokannut tai tehnyt asioita väärin. Monikaan näistä lehtien kertomista munauksista ei koskenut edes henkilön käytöstä, vaan ennen kaikkea heidän VAATTEITAAN. Me yritämme juhlia tässä 100-vuotiasta isänmaata, mukana kemuissa edelleen sodan käyneitä sankareita ja silti suurimmat otsikot huutavat pilkallisia ”muotiasiantuntijat tyrmäävät” tai ”lumikuningatar-lookissa huonoa makua”.

Minä ymmärrän varsin hyvin mielestäni viihdemediaa. Enkä todellakaan pidä sitä lähtökohtaisesti huonona tai huonojen tekijöiden tuottamana mediana. Päinvastoin! Jos miettii vaikka Spedeä, Peteliusta, Nina Lahtista, Paula Norosta tai lukuisia muoti- ja life style -vaikuttajia, tajuaa sen, että viihteen(kin) takana on aivan järjettömän paljon älyä, visiota ja raakaa työtä. Viihteellä on siis ihan yhtä lailla paikkansa, tekijänsä ja aikansa kuin jollakin vakavammallakin taiteella tai medialla.

Mutta. Miksi Suomessa niin usein varsinkin viihdemediassa jutut menevät negatiivisuuden kautta? Luultavasti kai siksi, että niille on pakko olla tilaus. Ei kai niitä muuten tehtäisi. Pohdin vaan, mitä meistä suomalaisista kertoo se, että yhteishengen ja ylpeyden sijaan me luemme (ja kirjoitamme) näitä tekstejä:

  • Muistatko vielä nämä Linnan juhlien mokat vuosien varrelta? En, mutta ilmeisemmin media on etsinyt pahassa hengessä kohuja ennenkin.
  • ”Valitettavasti Sirpakaan (Selänne) ei näytä olevan immuuni yleiselle juhlapukeutumisen pulmalle — vartalonmyötäinen mekko vaikuttaa olevan liian turhankin tiukka. — ” Ja sitten keskustelukentän kommentteja: ”Aivan järkyttävän näköinen.” Niinkö? Minusta Sirpa oli tyylilleen uskollinen, kantoi itsensä ihanasti ja hymyili valloittavasti.
  • ”Muotiasiantuntija kommentoi kärkkäästi: ”Ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta (kahden naisen samanlainen mekko)”. No minulta jäi. Tosin toisen mekon näin ja ajattelun, miten kaunis sen kangas olikaan. Ihan kaikilla ei voi olla Jukka Rintalan suunnittelema uniikkipuku ja kaupoissa kun usein on yhtä mekkoa useampikin kappale. 
  • ”Liian rohkea Linnaan (Jari Litmasen vaimon asu)”. Ahaa.
  • ”Eivät kuulu tämän tason tilaisuuteen (Seela Sellan, 80, asu)”. Okei.
  • ”Mitä he ajattelivat? Linnan flopeista voi olla yhtä mieltä.” Mielestäni aika montaa mieltä.

Jos jotain toivoisi Suomi101-vuodelle, niin sen, ettei tämmöisille lööpeille olisi enää minkäänlaista tilausta. Että tämmöistä shaibaa tarvitsisi kirjoittaa, koska kukaan ei sitä haluaisi lukea tai kommentoida. Että porukka iloitsisi niiden puolesta, jotka ovat ansainneet paikkansa Linnan juhlissa. Ja jos vaikka arvoitettujen tyyligurujen teilausten sijaan keskittyisimme kaikkeen siihen hyvään – upeaan maahan, hienoon juhlaan ja ihmisten juhlalaittautumiseen – positiivisen kautta.

Olen ylpeä suomalainen. Mutta iltapäivälehtiä ja niiden kommentteja lukiessa hävettää olla osa tätä sakkia, jonka talvisodanhenki on nyt aivan jossain muualla ja ainoa tarkoitus on ampua omia selkään. Ainoa tyylimoka eilisessä oli ottaa muutama suomalainen tuomitsemaan sakin toisia suomalaisia. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Lähde: Kaikki lainaukset suoria lainauksia Iltasanomista ja Iltalehdestä 6.-7.12.2017

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta