Mikä #metoo -hypessä meni pieleen?

PA147765.JPG

Parin viikon ajan media on ollut täynnä #metoo-teemaisia juttuja, sydäntä riistäviä tositarinoita ja tärkeää puhetta seksuaalisesta häirinnästä ja hyväksikäytöstä. Olen ihaillen katsonut kaikkia niitä, jotka ovat rohkeasti uskaltaneet tuoda oman kipeän tarinansa kaikkien nähtäväksi, kuultavaksi ja luettavaksi. He ovat tehneet sen yhteisen hyvän vuoksi: Hypänneet oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, jotta tärkeä asia saisi näkyvyyttä.

Samalla, kun arvostan jokaista tarinan kertovaa henkilöä ja #metoo-tukensa antanutta, olen ollut yhtä aikaa kummissani. Kauan myös mietin, saanko sanoa tällaiset ajatukseni ääneen. Mutta koska tämä asia on vaivannut minua nyt jo tovin, päätin, että ehkä yritän pukea omat ajatukseni sanoiksi. Tässä on kyllä sama ansa, kun maahanmuuttopolitiikasta puhuessa, jossa leimautuminen puolesta ja vastaan tapahtuu, vaikkei tosielämän rajat olekaan mustavalkoisia. Kirjoitanpa silti. 

Samalla, kun netti täyttyi #metoo-kuvista, olin järkyttynyt siitä, kuinka moni nainen olikaan kokenut elämässään seksuaalista häirintää. Koska ihan joka ikinen kerta on yksinkertaisesti vaan liikaa! Mutta kun aloin miettiä, olenko itse kokenut jotain #metoo-lauseelle oikeuttavaa, päädyin tulokseen, etten. Onneksi.

Selitänpä asiaa vähän tarkemmin. Minusta nimittäin #metoo-kampanjassa – niin hyvää kuin se tarkoittaakin – ovat menneet lievät ja vakavat asiat todella pahasti sekaisin. Eikä se ole ainakaan omiaan nostamaan kaltoinkohdeltujen naisten asemaa!

Kyllä minullekin on joskus huutanut mies kadulla perään. Tytötellyt töissä, ehdottanut suoraa actionia kesken baari-illan tai kommentoinut kroppani muotoja. Minä kuitenkin koen, ettei minua ole varsinaisesti koskaan seksuaalisesti häiritty. Tiedän, että moni saattaa nyt ajatella, että nuohan juuri ovat häirintää. Että minähän en ole vain ymmärtänyt, mitä on kyse. Vaikka olenkin rekisteröinyt tapaukset, eikä ne kivalle ole tietysti tuntuneet, en koe, että niitä voisi mitenkään rinnastaa asioihin, joita monille muille naisille tapahtuu. Ne ovat ehkä huonoa käytöstä, törpöilyä, mutta ei sellaista, jossa olisi menty ihon (tai paidan) alle. Koenkin, ettei minulla ole oikeutta huudella metoota näillä näytöillä. 

Minulla on ystäviä, joita on käytetty ihan oikeasti – fyysisesti ja traumat jättäen – seksuaalisesti hyväksi niin lapsena kuin aikuisenakin. Raiskattu. Koskettu vääriin paikkoihin. Pakotettu ja peloteltu. Minusta se, että joku on kommentoinut peppuani, on yksi kärpäsen kakka tämmöisten karmeuksien rinnalla. Siksi koenkin, että jos jokaisesta huutelusta tai väärästä katseesta alettaisiin #metoo-hengessä uhriutumaan, halventaisi se kaikki ne, jotka ovat kokeneet ihan aitoja hirveyksiä ja seksuaalista hyväksikäyttöä.

Me ihmiset olemme niin helposti virran mukana meneviä. Hyvässä ja pahassa. Somessa leviää kampanjat ja kuvat aina kulloisenkin puheenaineen mukaan. Milloin annetaan tukea Pariisille, milloin rintasyövälle, milloin tytöille. Kaikki tuollainen positiivinen kollektiivisuus on tietysti upeaa, mutta sillä on  – kuten minusta #metoo-kampanja osoitti – myös varjopuolensa. Tällaisten somekohujen myötä on helppo uhriutua ja suurennella omat asiansa. Voin vaan kuvitella, millainen olo itselleni tulisi, jos olisin kokenut esimerkiksi raiskauksen ja joku tulisi tekemään itsestään kanssasisartani sillä perustella, että olisi kuullut bussissa lausahduksen: ”mitäs tyttö?”*.

Jotenkin vähän säälittää miehet – jopa näin ultimatefeministinä –  koko tämän keissin keskellä. Koska vaikka kuinka puhutaan ihmisistä, onhan tästä tullut väkisinkin nais-miesasettelu. Jokainen seksuaalinen häirintä on liikaa ja tuomittavaa. Mutta pelkään, että juuri kun miehet – ne normaalit ja naista kunnioittavat – on saatu edes vähän puhumaan ja pussaamaan, vie yltiövarovaisuus taas ihmisiä kauemmas toisistaan.

Yhteenveto. Ihanaa, tärkeää ja pakollista, että vaikeista asioista puhutaan. Jokaisen ihmisen subjektiinen kokemus on arvokas, eikä koskaan tiedä, millainen kosketus tai sana jättää toiseen ihmiseen arven. Silti toivon, että asiat säilyisivät – myös niillä hurjilla facebook-kanavilla – perspektiivissä. Koska faktahan – ainakin minun maailmankuvassani – on se, että maailma on pullollaan hyviä ja ihania ihmisiä, jotka halaavat, hymyilevät ja juttelet – jopa flirttailevat – ilman tarkoitusta loukata tai alistaa. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: Takki, Lindex // mekko, Noisy May

*Keskustelu eräästä Facebook-ryhmästä, jossa kiisteltiin , oliko bussissa lausuttu ”Mitäs tyttö?” seksuaalista häirintää vai ei. 

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Kiltteys – suurin luottamusaste parisuhteessa!

PA147530.JPG

PA147516.JPG

PA147556.JPG

Minulla on tapana joskus pompotella postausideoitani muiden kanssa. Se on ihan loistava tapa saada perspektiiviä ja raikkaita ideoita. Ja vaikka harvoin toisen ihmisen antama idea on aivan sellaisenaan sopiva minun näppiksilleni, saan niistä yleensä aina oivalluksen johonkin aiheeseen, josta haluan kirjoittaa.

Taas kun viime sunnuntaina makoilin tuossa sohvalla ja täytin tämän viikon postauskalenteriani, kysyin A:ltä, mistä voisin kirjoittaa. ”Siis jokin parisuhdeaihe”, täsmensin, koska jos ette ole huomanneet, pyrin kirjoittelemaan joka viikko ainakin yhden perhepostauksen, yhden parisuhdejutun, yhden ajankohtaisen ajatuksen, yhden koti/ruokahomman ja yhden tyyli- tai kauneusjutun. Piti vielä keksiä, mitä kirjoittaisin tällä viikolla rakkaudesta.

Ja niinpä sain puolisoltani idean tähän tekstiin. Sinänsä hassua, koska kyseinen aihe oli vilahtanut päässäni jo edellisviikolla lukiessani Laura Kangasluoman pari vuotta vanhan postauksen Saako miehelle tehdä voileivän?, mutta vasta kun A sanoi asian ääneen, kirkastui omat ajatukseni aiheen tiimoilta.

Nyt ensin on myönnettävä, että tämä postaus liittyy minusta vahvasti viime viikolla kirjoittamaani juttuun siitä, kuinka puolisolle tulisi puhua. Koska molemmissa on kyse rakkaudesta ja kunnioittamisesta. Silti arkiset teot ansaitsevat minusta ihan oman postauksensa.

Kun löytää tulevan aviomiehensä 31-vuotiaana eronneena äitinä, ja kun puolisollakin on takana vielä pari vuotta enemmänkin elettyä elämää ja parisuhteita, on selvää, että suhdetta ei rakenneta aivan neitseelliseltä pohjalta. Silloin molempien menneisyyden parisuhdeonnistumiset ja -mokat, elämänarvot ja ylipäätään havainnot yhteiselämästä ja rakkaudesta isketään samaan pataan. Minä en pidä sitä kuitenkaan lainkaan huonona asiana. Itse asiassa: Ilman noita kokemuksia ja mahalaskujakaan me emme olisi nyt tässä. Emmekä varmasti myös osaisi arvostaa kaikkea sitä hyvää, jota eteen tulee. Sitä voisi pitää itsestään selvyytenä.

Kuten te tiedätte, minä olen feministi hamaan tappiin. Mutta olen samalla myös hirmuisen perhekeskeinen ”italialaismamma”, joka haluaa osoittaa rakkautta perhettään kohtaan lihapadoilla ja siistillä kodilla. Se on joskus yhtälö, joka saa ennen kaikkea minut itseni hämilleen ja ristiriitaisiin fiiliksiin: Periaatteessa nautin perinteisistä naisten töistä, mutta sitten välillä taas iskee puuskaa, jossa mietin, pitäisikö lopettaa koko pullan leipominen ihan vain siksi, etten halua toteuttaa tiettyjä odotuksia. Ennen kaikkea omiani!

Vuodet ja kyseinen parisuhde ovat kuitenkin opettaneet minulle, että toisen ihmisen huomioiminen – vaikka niiden voileipien, joista Kangasluoman Laura puhui, tekeminen – ei ole mitään nyrkin ja hellan välissä olemista, vaan yksinkertaisesti rakkaan ihmisen huomioimista. Olen tähänastisen elämäni jotenkin hirveän tarkasti pitänyt kiinni siitä, ettei minusta tule liian kiltti. Kuulostaa nyt ehkä hieman todella naurettavalle, mutta olen usein parisuhteissa ajatellut, etten saa alkaa liiaksi passaamaan toista, ettei minulle itselleni käy huonosti. Koska sellainen vaara väärien ihmisten ja suhteiden kanssa on olemassa – kiltistä tulee ovimatto.

Kysehän – näin jälkiviisaana – on tietysti ollut siitä, että olen pelännyt, että antamalla itsestäni toiselle, joudun menettämään jotain. Ja sehän on tietysti ihan relevantti pelko, jos suhde ei ole tasapainoinen – mutta pidemmän päälle sellaisella itsensä suojelulla ei varmasti saavuta kovinkaan antoisaa olotilaa. Kenellekään. Sillä varmasti tekee vain halla hyvällekin suhteelle. 

Ajattelenkin nyt niin, että pienten palvelusten tekeminen ja aito yhteen hiileen puhaltaminen vaatii ihan kauheasti luottamusta. Jopa rohkeutta. Silloin, jos uskaltaa antaa itsestään ja omista voimavaroistaan myös toiselle, altistaa itsensä myös haavoille. Koska minä ajattelen niin, että jos puolisolle ei halua tehdä palveluksia, on kyse ennen kaikkea pelosta. Siitä, jossa pelkää omien uhraustensa ennemmin kuluttavan ja riuduttavan itseään, kun tuovan mitään (yhteiseen) hyvään. Silloin ei usko siihen vanhaan mantraan, jossa sanotaan: ”antamalla saa”.

Joskus varautuneisuus ja terve itsesuojeluvaisto ovat tietysti paikallaan, mutta uskoisin, että monissakaan suhteissa sellainen viimeiseen asti omien puoliensa pitäminen ei ole tarpeen. Nimittäin jos suhde saadaan siihen tilaan, että toinen osapuoli vastaa palveluksiin vilpittömillä palveluksilla ja arvostuksella, saa se aikaan hyvän kierteen. Sellaisen, jossa ei tarvitse enää pelätä, tekeekö omat teot sinusta palvelusväen.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Huivi, Zara // merinolneule, Makia Clothing (saatu) // tekonahkahame, Minimum // kengät, Dr.Martens

 

Suhteet Rakkaus