Luin kesällä Ylen sivuilla ilmestyneen jutun, jossa leikiteltiin ajatuksella, että parisuhteeseen voisi suhtautua kuin mihin tahansa työsuhteeseen. Sen alussa päätettäisiin suhteen ehdot, velvoitteet ja se, missä vaiheessa tulevaisuutta suhteen jatkosta neuvoteltaisiin. Suhteelle määrättäisiin päivämäärä, jolloin suhteen laatu käytäisiin läpi ja sen jatkosta päätettäisiin. Aika hurja ajatus, vai kuinka.

Minä olen rehellisesti sanottuna enemmän tämmöinen perinteisen linjan kannattaja. Minun ihanteet – edelleenkin, kaikesta tapahtuneesta huolimatta – on (ydin)perhe- ja avioliittokeskeiset. En varmasti koskaan pystyisi suhtautumaan rakkauteen ja parisuhteeseen kuin työhön (koska suhtaudun varmasti työhönkin välillä liiaksi tunteella), mutta jotain perää noissa määräaikaispuheissa sentään on.

En tiedä, mitä ihmisille suhteen ja vuosien aikana tapahtuu, mutta karmeaa on se, että alkurakastumisen ja sen jälkeisen seesteisen onnellisuuden jälkeen moni parisuhde ajautuu tilaan, jossa toista pidetään itsestään selvyytenä. Jonkinlaisena vierellä kulkevana automaationa, jonka harteille voi helposti kasata niin omat turhautuneisuudet, stressit kuin väsymyksenkin. Kuulostaako tutulle?

Karmeaa tässä kuvioissa on minusta erityisesti se, että moni kohtelee kumppaniaan huonosti siitäkin huolimatta, että rakastaa ja arvostaa tätä. Kiukuttelun ja kurjat teot ymmärtäisi jotenkin (vaikkei sekään fiksua ole) siinä vaiheessa, jos ero on vääjäämättä lähellä, mutta se on kyllä jo omituista, että epäkunnioittava ja toista loukkaavat käytös elävät myös niissä hyvissä, onnellisissa ja halutuissa parisuhteissa.

Minä ainakin tunnistan ja tunnustan, että puhun joskus – oikeasti varmasti liian usein – toiselle sellaisella äänensävyllä, jota inhoan. Sellaisella, jonka kuullessa vaikka kauppareissulla jonkin toisen pariskunnan suusta, saa karvat pystyyn. Tiuskaisen ja ymmärrän asioita joinakin päivinä tahallani väärin. Unohdan hymyillä, lähden ilman suukkoa ja unohdan kiittää.

Tottakai suhteessa ja kotioloissa, kuten jo kirjoitin aikaisemmin, täytyy saada olla myös ärsyttävä mörökölli. Koska missä muualla, kuin läheisten kanssa, voi olla oma itsensä myös niinä huonoina päivinä. Mutta ehkä jonkinlainen kevyt pelko persiissä voisi saada ihmiset panostamaan siihen juttuun, jota todella arvostavat. Jos suhteelle olisikin isketty näitä tarkistuspisteitä, voisiko se saada myös pariskunnat panostamaan suhteeseensa sen ansaitsemalla tavalla?

Toisaalta myös suhteelle alussa tehdyt säännöt voisi olla oikeasti fiksu juttu. Kun niin se vaan on, että arjessa – varsinkin joskus haastavassa sellaisessa – omat arvot, periaatteet ja todelliset ajatukset jäävät kaiken kaaoksen jalkoihin. Voi vaikka ajatella, että seksi on tärkeä osa suhdetta, mutta sitten kuitenkin valitsee illasta toiseen kännykän selaamisen ihan vaan tavan vuoksi. Tai jos kokee, että yhteinen ruokahetki on asia, josta haluaa pitää kiinni, mutta ei kuitenkaan konkreettisesti järjestä sellaiselle aikaa.

Minä olen romantikko. Myönnän, että kaiken maailman avioehdot, määräaikasuhteet ja paperilla sovitut asiat eivät oikein tue sitä, mitä ajattelen rakkauden olevan. Mutta jos rehellisiä ollaan, on rakkauskin eniten arkea. Arkea, johon pitää suhtautua joskus ja aika useinkin järjellä.

Olimme kesän alussa ystävien häissä. Siellä pappi puhui siitä, että ainoa asia, jossa avioparin tulee kilpailla keskenään, on toisen kunnioittaminen ja kauniisti kohtelu. Siinä viisaus, johon tämä määräaikasuhdekin varmasti perustuu: Kun muistuttaa itseään arjessa, että toinen ei ole itsestään selvyys, ollaan jo aika pitkällä. Ja jos vielä ajattelee, että haluaa ”voittaa” kumppaninsa siinä, kumpi onkaan toiselle se parempi, kunnioittavampi ja kauniimmin puhuva osapuoli, ei homma oikeasti voi mennä kovinkaan helposti pieleen.

Ne on ne pienet teot ja sanat.

-Karoliina-

P.S. Vastaus kysymykseen: Kyllä olisin. Silti. 

Kuva: Pixabay