Mä kirjoitin heinäkuussa siitä, kuinka olen tajunnut olevani sosiaalinen introvertti. Ihminen, joka nauttii niistä hetkistä, kun on ihmisten kanssa. Mutta jonka on vaikea saada itseään liikkeelle tutuista ympyröistä ja joka ei saa ladattua akkuja ihmispaljoudesta. Tarvitsen tosi paljon rutiineja, pieniä ympyröitä, kotia ja koti-ihmisiä, jotta voisin hyvin.

Kun kirjoitin tuon postauksen kesällä tänne blogiin julki, oli analyysini omasta luonteestani vasta alkutekijöissä. Tuo teksti oli kuitenkin merkittävä siksi, että sain inboxiin – tutuilta ja tuntemattomilta – monia samankaltaisia kokemuksia siitä, kuinka ulkoisesti sosiaalinen ihminen olikin sisäisesi aika sisäänpäin kääntynyt.  Merkittävä siksi, että aloin ymmärtää omaa itseäni, ajoittaisia ”ahdistuksiani” ja käyttäytymistäni paljon paremmin kuin ennen.

Tässä kuluneen syksyn ja talven aikana olen myös tutustunut muutamiin teksteihin, jotka ovat käsitelleet tällaista introverttiuden laatua. Ja samalla olen löytänyt vastauksia moniin asioihin. On ollut paljon helpompi hyväksyä itsessään ehkä vähän negatiivisiakin piirteitä kun niille on löytynyt jokin nimittäjä. Olen tajunnut myös sen, ettei introvertti ihminen ole automaattisesti ujo, hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö. Joskus sisäinen introvertti voi vaikutta ulospäin hyvinin sosiaaliselle. Pääpointti onkin siinä, kuinka kokee sosiaaliset tilanteet ja kuinka ne kuormittavat ihmistä. 

Mä mietin tällä viikolla, millaisissa tilanteissa mun ”rauhan kaipuu”, eli jonkinlainen introverttius näkyy. Ja tulin tulokseen, että valitettavasti se tekee joskus työnteon ja vanhemmuudenkin haastavaksi. Listasin alle tilanteita, miten ne koen, ja mitkä ajattelen johtuvan juurikin siitä, että kaipaan paikallaanoloa, pienissä piireissä.

HARRASTUSILLAT.

Mä harrastin lapsena paljonkin erilaisia lajeja ja aidosti pidin niistä kaikista. Mutta sen muistan, kuinka ylitsepääsemättömän vaikealle musta tuntui aina lähteä harrastuksiin sen jälkeen, kun olin päässyt kotiin koulusta. Kyse ei ollut siis itse harrastuksen mielekkyydestä/epämielekkyydestä, vaan siitä, että piti poistua kotoa jo kerran sinne tultuaan. Mä tanssin 4-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, mutta lopetin sen teini-iässä, kun en nimenomaa jaksanut matkata Hankasalmen ja Jyväskylän väliä.

Huomaan myös näin äitinä, että minulle on edelleen todella vaikeita harrastusillat. Siis F:n harrasteillat. Ei omat, herranjestas. En ole aikuisena harrastanut mitään, missä olisi tietty aika jolloin harrastus olisi suoritettava! Minua oikeasti stressaa aika paljon se, että kotiin tultua emme voikaan jäädä vain kotiin, vaan pitää lähteä laukkaamaan paikasta toiseen ja ruuanlaitto- ja syönti on jotenkin ajoitettava eri tavalla kuin yleensä. F:ää ei tarvitse vielä kuin kaksi kertaa viikossa harrastukseen – ja A hoitaa niistä suurimman osan – mutta silti mä koen harrastuksettomat illat niin paljon henkisesti helpompina kuin ne, joille on sovittu meno.

Hassuksi tämän tilanteen tekee sen, että mua stressaa etukäteisesti kalenteriin laitetut ”pakolliset”, menot, mutta todella harvoin extempore-menot. Mä siis kerään painolastia lapsen treeneistä, mutta en siitä, jos yhtäkkiä saadaan päähän mennä luistelemaan, pyöräilemään tai kylään ystäville. Silloin tuntuu, että aktiviteetti on enemmän oma valinta, eikä sitä tarvitse etukäteen suunnitella, joten sinne menokin on helpompaa. 

TAPAAMISET.

Mun työ vaatii verkostoitumista, palavereita, esiintymisiä, kuvausjärjestelyjä ja erilaisa haastatteluja. Ja kaikki ne ovat kivoja, kun pääsen paikalle. Mutta ennen niitä – yllätys – mua taas ahdistaa. Vaikka nykyisen työn erilaiset työpäivät ja vapaa liikkuvuus ovatkin työn plussapuoli, ovat ne minunlaiselleni luonteelle myös kirous. Mä ikään kuin rämmin ne läpi ja kerään apinaa selkään ja toivon, että voi kun koittaisi taas se päivä, että saisin vaan nyhvertää itse tietokoneeni kanssa ilman yhtään sosiaalista kontaktia. Mulle H23:sta on tullut jo osa mun kotireviiriä, joten sinne meno ei tunnu ”menolle”. Huomaan kuitenkin, että jos mulla on tosi liikkuva viikko ja paljon tapaamisia, jätän mielellään menemättä jopa H23:n toimistoon ja jään ihan yksin kotiin. 

Totuus on myös se, että tässä työssä ei ole viikkoakaan, että eteen ei tulisi uutta sosiaalista tilannetta tai uusien ihmisten tapaamista. Ja vielä pieni pulma: Olen innostuvaa sorttia! Mun on vaikea sanoa ”ei” kivalle väitöskirjahaastikselle, aamupalatapaamiselle tai neuvottelulle, koska olen perhanan utelias ihminen ja tavallaan haluan kokea aina uutta. Siitäkin huolimatta, että sunnuntaisin uuden viikon kalenterisivua selatessa kiroan, minne olen taas pääni työntänyt.Ristiriitaista, tiedetään!

HILJAISUUS.

Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, etten todellakaan ole se porukan hiljaisin. Siitä huolimatta (vai ehkä juuri siksi?) mä tarvitsen kauheasti hiljaista aikaa yksin tai miehen kanssa. Sellaista, kun saa iltaisin syödä voileipää sohvannurkassa, katsoa töllöä ja puhua rauhassa vain sen yhden tärkeimmän aikuisen kanssa. Äitinä – vaikka kuinka onkin vain yksi lapsi ja hänkin vielä isoa sorttia – tällainen ei kuitenkaan aina ole mahdollista. Lapsella on pissihätä, mahakipeä, uni ei tule ja sitä rataa. Ja näissä tilanteissa mä huomaan, että mun sisäinen viulunkieli kiristyy kiristymistään. Tilannetta on toki onneksi auttanut monta kertaa se, että mä tunnistan, että tällainen illan äksöni on ihan luonnollista ja lapset(kaan) ei nukahda nappia painamalla. Olen silloin ihan tietoisesti vaan ajatellut, että hermon kiristyminen johtuu minun tarpeestani rauhaan, eikä esimerkiksi siitä, että illassa olisi jotain erityisen vaikeaa. Mutta kuten sanottu, äitinä oleminen hiljaisuuden ja rauhan kaipuun kanssa ei ole aina ihan helppoa.

Sellaisia havaintoja! Te, jotka tunnistatte itsessänne samoja piirteitä, kertokaa kokemuksianne. Olisi tosi tarpeellista lukea niitä ja heijastella omia oloja muiden tuntemuksiin. Ehkä uusia oivalluksia tulisi taas puolin ja toisin! 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä