Kirjoitin tämän postauksen kaksi kertaa ja deletoin molemmat. Sinänsä harvinaista, koska yleensä julkaisen kaiken juuri niin kuin sen ensimmäisen kerran olen näppäillyt. Tarkoituksenani oli kirjoittaa päivän kunniaksi jotain ylevää. Runollisesti nostaa ystäväni yläilmoihin. Riimeillä kiittää, riveillä kunnioittaa.

Kaikki se tuntui kuitenkin liian kliseiselle. Teennäisen vaaleanpunaiselle ja sellaiselle, että teitä olisi saattanut vähän naurattaa. Koska te jos jotkut, tunnette minut. Eikä minusta ole kiittelemään ainakaan isoin superlatiivein. Ennemmin halaan ja teen jättiannoksen lasagnea tai suklaamoussea. Tarjoan kotini illanistujaisiin, raivaan lautaset, kaadan lisää viiniä ja supsuttelen siitä teitä naurettavasta keittiöpullostani pöydille pesuainetta. Kyllä te tiedätte, mitä tarkoitan.

Joskus ihan mietin, miten te olette valinneet minut. Koska se, miksi minä olen valinnut teidät, on ihan päivänselvää. Tehän olette ihania! Sinä, jonka kanssa muutin Helsinkiin ja nukuin ensimmäisen kesän pienessä yksiössä, samassa sängyssä, kun varaa ei ollut enempään. Sinä, joka olet samaa lihaa ja verta. Ja sinä, jonka kanssa en ikinä olisi varmasti tutustunut, jos se ei olisi ollut naisjengin kautta pakollista. Sinä, joka teet työpäivistäni aina paremman ja sinä, joka olet uusi sisko. Sinä, joka olit huono Tinder-match, mutta sitäkin parempi ystävämätsäys. Ja sinä, joka olet etäsuhdevertaistuki, Saksa-bestis, samanlaista chiliä. Sinä, joka laitat aina hirveän pitkiä äänivietejä. Ja sinä, jonka olen tuntenut 30 vuotta ja jonka suoruuttaa ja mutkattomuutta ihailen. 

Ystävänpäivä. Eihän me tietenkään tänäänkään ehditä nähdä, kun liikaa lapsia, töitä ja kiinni juostavia busseja. Mutta tiedättekö mitä? Ei se mitään! Koska kun tietää ympärillään olevan – vaikka sitten fyysisesti vähän kauempanakin – tällaisen joukon superihmisiä, ei voi kun olla kiitollinen.

Joten kiitti kamut. Ystävät. Tykkään teistä! Ihan tässä meidän arkisessa arjessa, ilman sydänleivoksia ja ylisanoja. 

-Karoliina-

Kuva:Pixabay