Mä ajattelin kirjoittaa tänään tasa-arvosta ja Minna Canthin päivästä. Ja joo. Olenhan mä kirjoittanut niistä aiheista jo vuosia tänne blogiin, koska molemmat asiat ovat olleet ihan aina lähellä mun sydäntä. Mut kasvatettiin feministiksi ilman, että sitä (tietenkään) lapsuudessani edes tajusin. Ja kyllä se vaan on Canthin ja Marian Jotunin ansioita, miksi kirjallisuudesta koskaan kiinnostuin. Outoa kyllä, nuo naiset tekivät sen, että 8.luokkalainen Karoliina ymmärsi, miksi kirjallisuus on sitä, mitä se (mulle) on. Noiden naisten ja Juhani Ahon kautta kun avautui maailma, jonka ansiosta halusin opiskella kirjallisuutta ja myös opettaa sitä seuraaville sukupolville. Oli niin upeita sanoja ja virkkeitä, ikuisia tarinoita, jotka eivät vaan voineet jäädä huomiotta.

Tuntuu kuitenkin sille, että mun on todella paljon vaikeampi puhua tasa-arvosta nykypäivänä kuin vaikkapa kolme vuotta sitten. Se, missä #metoo ja moni tärkeä naisasialiike on tuonut tyttöjen asiaa hienosti esille, on se tehnyt – tästäkin asiasta – taas sellaisen aran aiheen, josta ei oikein tiedäkään, mitä uskaltaa sanoa. Vai olenko ajatusteni kanssa yksin? Minusta kun tuntuu, että vielä muutama vuosi sitten monistakin asioista uskalsi puhua monelta eri kannalta, mutta varsinkin nettikeskusteluja on alkanut leimata viime vuosina jonkinlainen arkuus ja tahallinen väärinymmärtäminen.

Eniten olen ollut surullinen siitä, kuinka musta-valkoiseksi moni keskustelu on mennyt. Ei haluta edes kuulla erilaisia argumentteja tai käydä dialogia, vaan leimoja lyödään ihmisille otsaan sitä tahtia, että perässä ei meinaa pysyä. Sinä olet rasisti, telaketjufeministi, sovinisti, kukkahattutäti tai joki muu, stereotyyppinen – usein rumaksi leimattu – ihmisryhmän edustaja. Ei ihme, ettei tuollainen lokerointi paranna ihmisten välistä ymmärrystä ja keskustelua.

Mäkin olen saanut kuulla monen monta kertaa täällä blogissa, etten ole feministi. Syy siihen, etten ole sitä oikealla tavalla. Niin kuin joku toinen feminismin ymmärtää. Ja tottahan se onkin! En varmasti ajattele samalla tavalla kaikista asioista, mitä joku toinen, mutta mitä sitten.

Mulla on ystäviä laidasta laitaan, ja tiedän kyllä, että olen monen mielestä liberaali feministi (jos sellaista termiä edes on olemassa) ja toisten mielestä puolestaan hc-naisasianainen. Se, mitä olen, riippuu tietysti siitä näkökulmasta, josta kukin tilannetta katsoo. Mulla on ystäviä, jotka pitävät loukkauksena sitä, jos mies avaa ovet tai kantaa kassit. (Itse taas pidän sitä peruskäytöstapoihin kuuluvana eleenä). He siis eivät halua elämäänsä mitään mies-naisasettelua.

Toisaalta joillekin mun ystäville mun itsenäisyys on taas kummastelun aihe. On nimittäin paljon myös niitä – hyvin ja aidosti onnellisia – ystäviä lähipiirissäni, joilla miehen sanaa on perheen kiistaton laki. Ja joiden perhe toimii parhaiten niin, että mies tuo leivän pöytään naisen hoitaessa kotia.

Kun on saanut ympärilleen hyvin kirjavan joukon ihmisiä, on ainakin minun maailmankatsomukseni muuttunut. Olen itsekin tajunnut, ettei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa olla mitään. Ei feministi, ei nainen, eikä ihminen. Se, mikä on minulle oikea, ei ole jollekin toiselle. Ja se on aivan fine!

Tottakai tasa-arvoasia on suuressa mittakaavassa kaikkien meidän asia. On oltava äänioikeus, oikeus koskemattomuuteen, sananvapaus ja moni muu asia, joissa on työstettävää niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa. Mä en ajattele, että tasa-arvo on vielä todellakaan valmis ja siksi tämä maailma kaipaa edelleen niitä tämän päivän minnacantheja, jotka uskaltavat nostaa vaikeatkin asiat pöydälle. Vain kapinoimalla ja ääneen sanomiselle – muutosten vaatimisella – voi tapahtua muutos. Nämä ovat sellaisia välttämättömyyksiä ja ihmisten perusoikeuksia, mutta vaikkapa kotinsa dynaamikan saa jokainen rakentaa itselleen parhaalle tavalle.

Mä haluaisin kuitenkin muistuttaa myös siitä, että naisten välinen keskustelu, tukeminen ja supportaaminen ovat ihan yhtä tärkeitä kuin naisen euron nostaminen. Mä uskon, että me naiset voimme toisiamme hyvin kohtelemalla päästä parhaaseen lopputulokseen. Vaikkemme olisi aina samaa mieltä, niin mitä jos me tukisimme silti toisiamme. Puhuisimme ja keskustelisimme kauniisti? Yrittäisimme ymmärtää.

Meidän häissä mun ystävä tuli tuohtuneena kysymään, miksi ihmeessä papin oli pitänyt sanoa A:lle, että hän voi seremonian lopuksi suudella morsianta. ”Miksi ei sanonut: Voit nyt suudella sulhasta tai voitte suudella toisianne?”. Mä olin aluksi ihan hämmästynyt koko kommentista ja taisin nauraen tokaista jotain: ”Hei rauhoitu nyt. Musta se oli ihana ele, eikä tämä ole mikään feminismikysymys.” Jälkikäteen olen miettinyt tilannetta monta kertaa. Edelleen olen sitä mieltä, että minusta se oli ihana, perinteinen, traditio häissä. Mutta olisin kyllä voinut olla ystävälleni paljon parempi ystävä. Jos nyt saisin vastata, menisi vastaus näin: ”Minä pidin siitä. Mutta ymmärrän myös tuon sun pointin. Häissä moni asia tehdään vielä niin kuin nainen olisi miehen omaisuutta.”

Loistavaa tasa-arvon päivää! Me vietämme tänään tyttären nimipäiviä, koska oikeasta kalenterista hänen nimeään ei löydy. Päivän teeman mukaisesti tyttären lahjatoive oli ”Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa -kirja”. Äitinä olen aika ylpeä tästä toiveesta!

Lopuksi vielä keskustelu autosta muutaman viikon takaa:

F: ”Mikä on kapinallinen?”

A: ”Sellainen kun sinä ja äiti.”

Hah. Tarina jatkuu uudessa sukupolvessa.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: Pipo, Sidoste // takki, Joutsen (kuvauslaina)