Hellurei. Mun piti kirjoittaa tänään aivan jotain muuta, mutta F:n huoneen raivaamisen, loman viimeisen päivän puuhien ja kaiken muun keskellä jotenkin ajaduinkin googlailemaan, millaisia blogihaasteita vuosien varrella blogeissa on ollut. Nappasin tämän haasteen vuodelta 2016,  mutta siitä tuli olo, että tämä olisi kiva täyttää. Vähän sama fiilis, kun lapsuudessa kaverin ystävänikirjassa oli hyvät kysymykset.

Huomasin muuten samalla googlaillessani, että keksimääni Näin valehtelen netissä -haasteeseen oli vastattu viime vuonna todella monta kertaa, hyvin erityyppisissäkin blogeissa. Ihan huippua! Kiitos kaikille <3 Kuka keksisi uuden kiertohaasteen?

Tässä nyt kuitenkin ”viimeksi minä… -haaste”, olkaa hyvä!

Viimeksi minä…

…ilahduin

kun F tuli eilen kotiin ja me vietettiin tosi kiva, mutta täysi päivä yhdessä. Syötiin aamupala Nooran ja Kristan kanssa Pyynikin lihassa ja kahvissa, käytiin katsomassa Maija Poppanen, tehtiin ihania ostoja The Body Shopissa ja tultiin vielä kotiin katsomaan Inside Outia herkutellen dippikasviksilla. Toinen superilahduttava juttu tapahtui, kun tulimme F:n kanssa äsken kaupasta. Olin parkkeerannut auton vähän liian kaus ja eräs nainen näki takaani, kun yritin kantaa neljää TODELLA painavaa kassia. Nainen tarjoutui kantoavuksi autolle, vaikka hänen suuntansa oli eri, kun meidän. Mulle tuli tuosta teosta niin hyvä mieli! 

…nauroin

varmasti monta kertaa tänään, koska mun on tapana nauraa tosi usein. Näin olen siis kuullut, mutta se lienee myös totta. Tänään olen vaikkapa nauranut (kiljumalla ja rääkymällä) silloin, kun A kutitti minua. Kunnon naurunremakka saatiin aikaiseksi myös eilen juurikin edellisessä kohdassa mainitsemassani kahvilassa, kun F kertoi, että on vain 95% suomalainen. Kun kysyttiin, mitä nämä 5% sitten on, oli vastaus selvä: ” No lahtelainen.”

…itkin

kun katsoin perjantaina Voice Of Finlandia ja yhden laulajan ääni oli vaan niin mieletön ja ytimiin menevä. Siinä vaiheessa kun Olli Lindholmkin repesi, oli mun itkuhanat viimeistään auki. Itku oli myös todella lähellä, kun siivosin tänään lapsen huonetta. En kuitenkaan itkenyt. 

…suutuin

kuitsenkin itskun sijaan, kun raivasin lapsen huonetta tänään uusien kalusteiden tieltä. Tahmeaa slimeä, huulikiiltoa ja kaikkia muita itse tehtyjä keitoksia oli joka paikassa. Siitäkin huolimatta, että niiden tekoa ja käyttöä on meillä rajoitettu. Näemmä vain teorian tasolla.

…harmistuin

kun tajusin, ettei lomat ole koko ajan vain auvoisaa perheen kanssa yhdessäoloa. Vaikka on ollut ihana loma niin monine uusine muistoineen, on rytmittömyys ja vapaat päivät joskus haaste. Monen viikon loma yhdessä kiristää hermoja, kun ruokaa saa olla laittamassa koko ajan ja välillä tuntuu, että lapselle saa olla pelkkä ohjelmatoimisto. Tässä kohdassa, kun päivät ovat pitkiä, tutut koulukaverit kukakin ties missä loman vietossa ja lapsi kaipaisi kuitenkin seuraa, on ainoan lapsen elämä välillä aika tylsää. Ja sittenhän vaatimukset kohdistuvat aikuisiin, jotka eivät koko aikaa kuitenkaan kykene samaan kuin lapsiseura kykenisi. Tällaisten aamujen jälkeen kuin vaikka tänään on täydellinen onnenpotku, kun koulukaveri pääseekin mukaan ulkoilemaan ja leikkimään. 

…häkellyin

kuinka taas kerran tein junatuttavuutta perjantaisessa ravintolavaunussa aivan samoin kuin niin monta kertaa aikaisemminkin. Rakastan sitä suomalaista luottavaisuutta, jossa yhtäkkiä ventovieraalle kerrotaan paljon enemmän asioita, mitä joskus vuoden aikana vaikkapa samassa työpaikassa kerrotaan. Junan jarrujen pettäessä ja hätäjarrutuksen ja siitä seurannen hidastelun jälkeen tunnelma vaunussa vaan muuttui rennommaksi.

…kokeilin jotain uutta

kun minut meikattiin viikolla kuvauksiin aivan eri tavalla, mihin olen tottunut tai miten minut on koskaan meikattu. On hassua, miten toisella tavalla vieraat ihmiset näkevät ulkonäköni ja ne asiat, mitkä siihen sopivat. En olisi koskaan itse valinnut sellaista meikkiä tai värejä.

…urheilin

tänään salilla lomakiukkuani (lue syy muutama kohta ylempää) pois. Juoksin ensin matolla puolisen tuntia ja sitten tein vielä käsi- ja jalkaliikkeitä niin, että en meinannut kyetä kävelemään salin rappusia enää alas sieltä lähtiessäni. Hikoilu auttoi purkamaan omaa harmistustani täysin! Olo oli salin jälkeen hyvä ja rento. Urheilu – vaikka se onkin välillä niin vastenmielistä – on itselleni parasta hoitoa pääkopalle.

…luin

Michelle Obaman kirjaa joululomalla. Itse asiassa ehdin pyhien aikaan rämpiä läpi niin Bikinirajatapauksen, vähän Kissani Jugoslaviaa ja parhaat kohdat Obama-kirjasta.

…söin

savulammas-juustosalaattia, jonka mies teki jääkaapin jämistä. Harmittaa, etten tajunnut tilata kauppakassia huomiselle, ja kun kaappi oli jo koluttu, oli pakko käydä tänään vielä illalla kaupassa. Kun mä sanoin kamoja mättäessäni kassalle, että kyllä se kännykällä tilattu kauppakassi on vaan enemmän mun juttu, opasti lapsi taas perusasioiden äärelle: ”Se nyt kuule on vaan sillä tavalla, että välillä ihmisen on käytävä ruokakaupassa.” Kuulin tuossa vähän liikaakin oman ääneni. 

…herkuttelin

eilen leffassa tyttären kanssa nachoja ja karkkia. Olisin halunnut popparia, mutta koska lapsen maha ei kestä niitä, en viitsinyt mussuttaa popcorneja hänen vieressäänkään. 

…ostin

(jos ruokia ei oteta lukuun) eilen Lindexin alesta -70% viskoosihaalarin, jota sovitellessa unelmoin jo kesästä ja kevään Espanjan matkasta. Mä en ole mistään löytänyt niin hyviä haalareita mun kropan mittasuhteille kun Lindexistä. Siitä vinkkiä ja mallia kotimaisille firmoille, jooha? 

…tapasin

, jos perheenjäseniä ei oteta lukuun, eilen kahvilassa Nooran ja Kristan lisäksi molempien miehet, kolme naapuriani ja juttelin vieläpä kahvilan omistajien kanssa. Naiset nauroivatkin, tunnenko koko kahvilan väen. No melkein, ja siinä onkin syy, jonka vuoksi rakastan tätä kaupunginosaa.

…päätin

että alan laskuttaa ensi viikosta lähtien laskuni kerran viikossa, jottei ne jää roikkumaan moniksi kuukausiksi tai unohdu kokonaan. Minun on pakko alkaa olla hieman täsmällisempi näiden raha-asioiden suhteen.

…inspiroiduin

Mikaela Holmbergin kuvista, jotka näin tänään Aamulehdessä. Miten omintakeinen, vähän satumainen, tyyli hänellä onkaan. Olisi mahtavaa joskus itsekin koittaa otattaa itsestä tai vaikka tyttärestä samantyyppisiä kuvia. Itse asiassa koko Aamulehden juttu Holmbergistä sai miettimään kuvissa olemista, itsetuntoa ja sitä, mitä viestimme omalla toiminnallamme kuvaushetkellä lapsillemme.

Kivaa sunnuntaita! Huomenna palaan sitten ihan oikeasti töihin, kun F menee kouluun. Pääsen siis heti aamusta taas koneelle paremmin ja lupaan vastailla noihin kommentteihinne. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä