…tämä tarina oli niin pitkä, että se on jatkoa eilen aloitettuun postaukseen…

Jos jotain sinkkukevät, Tinder ja treffit osoittivat, niin sen, että sinkkuuden yllä – ainakin, jos olet äiti-ihminen – vallitsee edelleen jokin todella outo, vähän jopa paheksuttava status. Että ydinperheen parisuhdeasioista kyllä saa puhua, ne ovat melkein jopa sellaista neutraalia ja neitseellistä maaperää, mutta sinkkuuteen liitetään usein jotain kummallista, villiä ja kiellettyä. Aivan kun se, että tutustuisi uusiin ihmisiin, olisi jotenkin paha asia. Aivan kun siinä, että pitäisi silmät auki rakkaudella, olisi jotakin syntistä.

Huomasin asian ensimmäisen kerran, kun aloin keväällä pohtia, mitä voisin kirjoittaa aiheesta blogiin. Olin aikaisemman elämäni aikana kirjoittanut paljonkin parisuhdeasioista ja mies-naisasettelusta, mutta yhtäkkiä homma ei ei-parisuhteellisena tuntunutkaan enää luonnolliselle. Kaveritkin sanoivat, ettei kannata varmaan härkkiä muurhaispesää. Että siinä ei saa kuin turpaansa.

Olin itse samaa mieltä. Aloin havaita iltapäivälehdissä ja naistenlehtien sivuilla juttuja vain niistä naisista, jotka olivat löytäneet uuden elämänsä prinssin, en juurikaan niistä, jotka vasta etsivät sitä eron jälkeen. Tai ai kauheaa, jotkut eivät edes etsineet. Halusivat olla yksin! Luin nettilehtien kommenttilaatikoista karmeita, jopa naista alentavia nimittelyjä tunnetuista julkkisnaisista, jotka olivat nyt sinkkuina. Aivan kuin he olisivat erottuaan muuttuneet neitsytmariosta ilotytöiksi, joiden tekemiset – erityisesti ne kuvitellut tekemiset – olivat kaikkien arvosteltavissa.

Eikä siinä vielä mitään, mutta eniten hävetti, kun tajusin itsekin syyllistyväni tavallaan samaan, kun edes pohdin sitä, että sinkkuäitinä aikuisten elämästä kirjoittaminen olisi jotenkin huonompaa kuin ydinperheäitinä saman tekeminen. Sydämestä vihlaisi, kun tajusin, että olin saattanut itsekin hymähdellä aikaisemmassa elämässäni niille sinkkumutsibloggaajille, jotka olivat avoimesti kertoneet omista rakastumisistaan ja sydänsuruistaan. ”Pientä rajaa”, olin ajatellut, ja sitten itse vuodatellut ydinperheparisuhdeasioita nettisivutolkulla. Mikä järki ja johdonmukaisuus? No ei mikään! Alkoi hävettää.

Nyt olisi tietysti hienoa kirjoittaa tähän jokin ahaa-elämys tai viisaus, miksi ajattelen ja ajattelemme usein niin, että parisuhteeton vanhempi – varsinkin äiti – on jotenkin huonompi kuin se parisuhteellinen, mutta en voi. Koska en itsekään tiedä, miksi vielä 2016 vuoden Suomessa tämmöisiä ajatuksia pukkaa mieleen.

Itse olen yrittänyt sentään kääntää päätäni armollisempaan ajatteluun seuraavin aatoksin:

Ensinnäkin. Harva, todella harva vanhempi on tilannut itselleen sinkkuvanhemman statusta. Elämme edelleen maailmassa, jossa suurin osa ihmisistä haluaa ydinperheen . Pitää homman kristillisesti paketissa ja antaa lapsilleen ehjän kodin. Jos kuitenkin syystä tai toisesta ydinperhe hajoaa, on vähintäänkin kohtuullista, että aikuinen ihminen löytää rinnalleen toisen, uuden, aikuisen ihmisen. Ja se harvemmin tapahtuu ilman, että sinkkuilee edes hetken (mitä se kenenkäkin tilanteessa sitten konkreettisesti tarkoittaa).

Toiseksi. Tunteet. Nehän ovat yhtä aitoja ja epäaitoja parisuhteessa tai sinkkuna. Miksi siis ajatella, että vain ydinperhe-elämä on sitä oikeaa ja puhdasta ja sinkkumaailma jotain muuta? Jos itse mietin omia treffejäni, on niistä poikinut elämääni paljon muutakin kuin varsinaista romantiikkaa. Omaksi hämmästykseksenikin jopa sellaisia aitoja ystäviä, joilta voi varmistaa aiheet nettimodeemin asennuksesta perheneuvolan yhteystietoihin ja sitä kautta siihen, miltä nyt tänään taas tuntukaan.

Kolmanneksi. Kun lapsi seuraavan kerran kailottaa aamubussipysäkillä kirkkaalla ja iloisella äänellä siitä kun ”sä olet kanssa semmonen yksinhuoltaja niinku Tatun ja Patun Suomessa se yksi nainen”, ei enää kannata vetäytyä huivin suojaan uteliaiden ihmisten katseilta vaan pysyä coolina. 

Koska jos joku on tosi, niin se, ettei vanhemman parisuhdestatus huononna tai kohota häntä vanhempana. Ei sinkkuus tai parisuhteellisuus tee kenestäkään yhtään enempää eikä vähempää syntistä tai pyhää. Eikä – ihan oikeasti – elämässä ole varmastikaan aikaa elää tavalla, joka ei ole itseä varten.

Joten rohkeutta siskot ja veljet. Erityisesti te sinkut ja eroavat, mutta myös ne, joita kahlitsee parisuhdestatuksen lyömä leima. Tehkää juuri niin kuin teidän perheellenne paras! Yhdessä tai erikseen. 

-Karoliina-

takki, Topshop (Zalando) // t-paita, Gina Tricot // farkkuhaalarit, Crocker (JC) // laukku, Support Your Local (Petit St.Louis) 

*kuva, Joonas Vuorinen